Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi & Julie Kibler: Matkalla kotiin

Nämä kirjat ovat laiskuuden ja opiskelujuttujen takia joutuneet odottamaan pitkään blogiini pääsemistä. Molemmat ehtivät olla pienen ikuisuuden lukulistallani, sillä en näitä mitenkään erityisesti etsiskellyt kirjastosta tai halunnut saada heti itselleni luettavaksi. Sitten eräällä kirjastoreissulla molemmat löytyivät ja päätyivät viimeinkin ihan luettavaksi asti.

ALAN HOLLINGHURST: VIERAAN LAPSI   

Kesällä 1913 George Sawle tuo opiskelutoverinsa Cecil Valancen vierailulle perheensä maaseutukartanoon Two Acresiin. Nuori runoilija tekee vaikutuksen koko Georgen perheeseen ja erityisesti pikkusisko Daphneen, jonka muistikirjaan Cecil kirjoittaa kuuluisaksi nousevan runonsa. Cecilin runot herättävät kiinnostusta vielä vuosia runoilijan kuoleman jälkeen, mutta millainen mies Cecil oikeastaan oli ja kenelle hänen kuuluisin runonsa olikaan kirjoitettu.

En todellakaan päässyt helpolla tämän kirjan kanssa, sillä tarina vaati useassa kohdassa keskittymistä ja pohdiskelua, enkä välillä oikein osannut uppoutua kirjan tapahtumiin niin paljon kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Tarina vie 1910 - luvulta aina 2000 - luvulle asti ja tapahtumiin kietoutuvat mukaan niin Sawlen ja Valancen suvun jäsenet kuin muutkin Cecilin elämästä kiinnostuneet.

Pidin erityisesti kirjan kahdesta ensimmäisestä osasta, joiden jälkeen lukeminen tuntui työläämmältä ja välillä yksinkertaisesti pitkäveteisemmältä. Hollinghurst on kutonut taitavasti kiehtovan tarinan, jota en malttanut millään jättää kesken, vaikka joissain kohdin keskittymiseni kirjan tarinaan tuntui herpaantuvan niin paljon, että en pystynyt kunnolla nauttimaan tarinasta. Lisäksi loppuratkaisu tuntui jotenkin liian hämmentävän epämääräiseltä.

Vieraan lasta on kehuttu paljon ja minäkin kyllä pidin kirjasta, vaikka en täysin lumoutunut ollutkaan. Ehkä olen kuitenkin enemmän sellaisten nopeatempoisempien kirjojen ystävä. Kirjalle on annetta lisäpisteitä aivan uskomattoman hienoista kansista.

------

Alkuteos: The Stranger's Child

Otava 2012, 535 s.

Suom. Markku Päkkilä

kirjastosta

JULIE KIBLER: MATKALLA KOTIIN                                                                                                                                     Iäkäs Isabelle pyytää kampaajaansa ja ystäväänsä Dorrieta lähtemään mukaansa pitkälle automatkalle ja hautajaisiin Isabellen vanhoille kotiseuduille. Matkan aikana Isabelle kertoo nuoruuden suhteestaan tummaihoiseen Robertiin. Etelän suvaitsemattomassa ilmapiirissä Isabellen ja Robertin kielletty rakkaus voi olla hengenvaarallista, joten rakastavaiset joutuvat tapailemaan salaa. Isabellen kertomus saa myös Dorrien pohtimaan elämäänsä.

Aiheeltaan Matkalla kotiin on hyvin samankaltainen kuin Kathryn Stockettin Piiat, joka mielestäni oli erittäin onnistunut ja viihdyttävä romaani. Myös Matkalla kotiin oli viehättävä lukuromaani, jonka luin nopeasti ja innokkaasti, vaikka tarina ei niin hyvä ollutkaan kuin Stockettin kirjassa. Isabellen ja Robertin riipaiseva rakkaustarina oli kyllä koskettava, mutta harmittavasti ei kuitenkaan tarpeeksi riipaiseva ja erilainen. Lisäksi välillä nuori Isabelle tuntui uskomattoman lapselliselta ja ärsyttävältä

Lukukokemusta hieman latisti se, että jotkin kirjan tapahtumista ennalta-arvattavia ja osasinkin arvata yhden suuren kirjan loppupuolen paljastuksen. Vioistaan huolimatta luin kirjan melkein kerralla loppuun, eivätkä pienet harmistukset ja ärsytykset häirinneet niin paljon, että olisin päätynyt jättämään kirjan kesken.

Myös Matkalla kotiin ansaitsee erityismaininnan kansistaan, jotka sopivat kirjalle loistavasti. Pidin kansista jo silloin kun ensimmäisen kerran tutustuin kirjaan ja lukiessanikin tätä myönnän välillä vain katselleeni kansia lukemisen lomassa.

------

Alkuteos: Calling Me Home

Gummerus 2013, 540 s.

Suom. Riie Heikkilä

kirjastosta

                               

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Jonossa olisi useampikin kirja odottamassa blogiin pääsyä, joten nyt kun opiskelukiireetkin ovat laantumassa ennen joululomaa, on aikaa purkaa blogijonoa ja lueskella lisää kirjoja. Siri Kolun Pelko ihmisessä päätyi oikeastaan sattumalta luettavakseni, sillä jälleen jostain syystä tämä oli mennyt minulta aivan täysin ohi, vaikka yritänkin lukea uutuusluettelot niin tarkasti, että kaikki vähänkään kiinnostavat kirjat tulisi laitettua ajoissa varaukseen. Mutta tällä kertaa löysin tämän ihan tavallisesti kirjaston uutuushyllystä etsiskellessäni muuta luettavaa.

P-influenssa muuttaa koko yhteiskunnan ja sairastuneet, pihmiset, eristetään muista. 16-vuotias Pilvi siirretään parin sadan muun sairastuneen kanssa Luolaan, jossa sairaille muodostuu oma yhteiskuntansa. Pilvin veli Petri joutuu kokemaan siskonsa sairastumisen takia rankkaa syrjintää, mutta hän haluaisi vain saada siskonsa takaisin ja vapauteen. Luolassa Pilvi tutustuu salaperäiseen Largoon, jonka ansiosta tytön kapinahenki herää. 

Pelko ihmisessä oli kiinnostava ja idealtaan mielenkiintoinen, vaikka muuten kirja ei ollutkaan mitenkään erityisen erilainen moniin muihin dystopisiin nuortenkirjoihin verrattuna. Lukiessa minua häiritsi koko ajan se miten vähän kirjassa selitetään joitain tapahtumia, etenkin P-influenssaa. Kirja toteaa, mutta ei selittele, mikä jossain määrin voisi ollakin ihan hyvä ratkaisu. Nyt kuitenkin alkoi ärsyttää kun olisin halunnut tietää joistain asioista enemmänkin, mutta lisätietoja ei kuitenkaan annettu. 

Kirjan henkilöistä juuri kukaan ei ollut kovin mieleenpainuva ja varsinkin Tuomas jäi jotenkin etäiseksi ja epämääräiseksi hahmoksi. En pitänyt erityisemmin päähenkilö Pilvistäkään, jonka kohdalla tuntui tapahtuvan erittäin paljon asioita hieman liian nopeaan tahtiin, eikä tytön persoonakaan ollut niin vahva ja kiinnostava kuin olisin toivonut.

Varsinkin loppua kohden käsitys siitä, että tämä ei ehkä olekaan itsenäinen kirja, vaan mahdollisesti sarjan aloittava osa, vahvistui koko ajan. Viimeistään erittäin avoin ja epämääräinen lopetus herätti epäilykseni siitä, että tarinalle todellakin voisi jossain vaiheessa olla tulossa jatkoakin. Saa nähdä jatkuuko Pilvin tarina. Voisin ehkä mahdollisen jatko-osankin lukea, vaikka Pelko ihmisessä melko keskinkertainen lukukokemus olikin.

------

Otava 2013, 284 s.

kirjastosta

Charlaine Harris: Veri kielellä

Vaikka olenkin suhtautunut melko nihkeästi Sookie Stackhouse - sarjan kahteen edelliseen osaan, kuin huomaamatta tästä uusimmastakin suomennoksesta tuli laitettua varausta kirjastoon heti kun se oli mahdollista. Pidän suurimmaksi osaksi Charlaine Harrisin kirjoitustyylistä ja kirjojen maailmasta, joten jaksoin vieläkin toivoa, että sarjan toiseksi viimeinen osa olisi paluu jälleen paremmille raiteille.

Sookie yllättää poikaystävänsä Ericin juomasta toisen naisen verta. Pian nainen löydetään kuolleena Ericin pihalta ja vampyyri joutuu epäillyksi surmasta. Päänvaivaa Sookielle aiheuttavat myös keijusukulaiset sekä keijujen taikaesine, sarastin, jonka muutkin haluaisivat itselleen. Tarjoilijatar joutuu lisäksi jälleen imetyksi mukaan vampyyrien valtapeleihin. Myös Sookien henki saattaa jälleen kerran olla vaarassa uuden vihollisen myötä.

En ole pitkään aikaan nauttinut näin paljon Sookie - kirjan lukemisesta. Kun aloitin lukemisen, ehdin lukea jo melkein puoleen väliin ennen kuin huomasin, että olin päässyt jo niin pitkälle. Loput kirjasta luin aivan yhtä nopeasti ja sujuvasti, mikä oli todella ihanaa ja sai taas muistamaan miksi pidänkään Harrisin kirjoista niin kovasti. Vaikka myös Veri kielellä oli välillä hyvin seesteinen, eikä aivan niin tapahtumia täynnä kuin jotkut muut sarjan kirjat, ei tarina missään vaiheessa tuntunut tylsältä. Tapahtumat rullasivat siis hyvällä vauhdilla eteenpäin rauhallisimmista kohdista huolimatta ja olin lukenut kirjan loppuun nopeammin kuin osasin odottaakaan.

Veri kielellä oli niin mukava lukukokemus, että se nosti odotukset sarjan päätösosaa kohtaan todella korkealle. Sookien ja Ericin suhde jäi tässä osassa niin kutkuttavaan tilanteeseen, joten toivottavasti sen mutkista ja murheista päästään kunnolla nauttimaan seuraavassakin osassa.

Sarjan viimeinen, 13. osa, on jo ilmestynyt englanniksi nimellä Dead Ever After. Suomennoksen ilmestymisestä en pikaisella etsinnällä löytänyt Gummerukselta mitään informaatiota, mutta toivottavasti pian päästään nauttimaan viimeisestä kirjasta myös suomeksi. En ole muutamaa viimeisimpää Sookie - kirjaa enää lukenut englanniksi ennen suomennoksen ilmestymistä, mutta viimeisen kirjan kohdalla harkitsen vakavasti tekeväni poikkeuksen.

------

Alkuteos: Deadlocked

Gummerus 2013, 368 s.

Suom. Sari Kumpulainen

kirjastosta

Marjo Ruola: Terveisin Neiti ja Clara

Ihastuin tämän Marjo Ruolan Terveisin Neiti ja Clara kirjan kansiin. Ihastukseni vain lisääntyi kun huomasin, että myös sisältä löytyy lisää samantyylistä kuvitusta. Enempää syitä ei tarvittukaan sille, että kirjan päädyin lukemaan.

Rasavilli Neiti ja rauhallisempi Clara tutustuvat sattumalta ja erilaisista luonteistaan ja taustoistaan huolimatta tytöt ystävystyvät. Neiti asuu kaupungin laidalla pienessä talossa ja Clara keskustan hienossa tornitalossa. Ystävykset pääsevät tutustumaan toistensa erilaisiin elämiin, joihin kuuluu muun muassa ongelmallisia laskutehtäviä ja ullakolta löytyviä aarteita.

Kuten kirjan takakannessakin mainitaan Terveisin Neiti ja Clara oli hyväntuulinen tarina, jossa ei ole mitään varsinaista suurempaa juonta, vaan tarinassa seurataan ystävysten touhuja 1940-luvun loppuvuosina. Tyttöjen touhut seurasivat oikeastaan yhtä ja samaa kaavaa; Neiti kertoilee tempauksistaan ja Clara ihmettelee, mikä tuntui välillä ärsyttävältä, mutta muuten kirja oli vain 100 sivuisena nopea- ja helppolukuinen.

Kirjan sivuilla olevat kuvat elävöittävät mukavasti tarinaa, mutta harmittavasti mukana ei ole niin paljon vanhoja valokuvia kuin olisin toivonut. Sivuilta löytyy kuitenkin hyvin paljon kuvia vanhoista esineistä ja leluista, kuten kirjoista ja paperinukeista. Paikoin kuvat olivat kiinnostavampia kuin kirjan tapahtumat, mutta tarina kulki eteenpäin kuitenkin hyvin, eikä kirjan parissa ehtinyt todellakaan tylsistyä.

Terveisin Neiti ja Clara oli juuri sopivan kevyttä ja nopeaa luettavaa opiskelukiireiden keskelle ja varsinkin Salemin kirouksen jälkeen kirja tuntui ihanan piristävältä lukukokemukselta.

----

WSOY 2013, 100 s.

kirjastosta

Rob Zombie: Salemin kirous

Muistaakseni Morre kesällä vinkkaili tästä kirjasta, joka oli itseltäni aivan kokonaan jäänyt huomaamatta syksyn uutuuskirjoista. Kirjasta lähti salamana varausta kirjastoon, koska eihän tätä mitenkään voinut jättää lukematta.

Heidi Hawthorne soittaa radiossa salaperäisen vinyylilevyn, jonka soittamisella on järkyttävät vaikutukset. Salemin kaupungissa puhkeaa verinen murha-aalto, minkä lisäksi Heidi alkaa kärsiä oudoista harhanäyistä ja pelkotiloista, jotka tuntuvat liian todellisilta ollakseen vain huumemenneisyyden kaikuja. Tapahtumilla näyttäisi olevan yhteys Salemin kuuluisiin noitavainoihin. Kaupungissa on herännyt jotain vanhaa ja kostonhimoista.

Salemin noitavainot yhdistettynä nykypäivään kuulosti todella herkulliselta yhdistelmältä, joten odotin tältä kirjalta paljon. Rob Zombie on minulle lähinnä etäisesti tuttu muusikkona, joten odotukseni keskittyivät enemmänkin juoneen kuin Zombien kirjoitustaitoihin. Harmittavasti herkullinen lähtöidea ei ollut muokkautunut loistavaksi kirjaksi.

Salemin kirous oli paikoitellen erittäin sekava ja kirjan otteessa oli vaikea pysyä kun tapahtumat muuttuivat kaikkein oudoimmiksi. Jotkin kohtaukset olivat niin surrealistisia, että tapahtumissa mukana pysyminen vaati todella ankaraa keskittymistä juuri siihen kohtaan tarinassa. Yritin kuitenkin lukea ahkerasti eteenpäin, vaikka olin välillä hyvin sekaisin siitä mitä kirjassa oli juuri tapahtunut.

Salemin kirous ei todellakaan ole sieltä kesyimmästä päästä kauhukirjallisuutta, vaan mukana on paljon verta, suolenpätkiä ja muitakin eritteitä, melkein ällöttävyyteen asti. Välillä liiankin veristen tapahtumien lisäksi tarinassa oli jonkinverran ärsyttävää toistoa, sillä vain muutamaa sivua sitten kerrottuja asioita ei tarvitsisi melkein samantien kertoa uudestaan. Loppuratkaisu oli muun kirjan tavoin hyvin outo ja sekavakin, eikä juurikaan mieleeni.  

Salemin kirous oli mielenkiintoinen lukukokemus, mutta enemmän negatiivisessa kuin positiivisessa mielessä. Salemin noitavainoissa olisi varmasti aineksia parempaankin tarinaan. Tämä oli minun makuuni aavistuksen liian verinen ja sekava. Salemin kirous on kirjoitettu Zombien ohjaaman, vuonna 2012 ilmestyneen The Lords of Salem elokuvan pohjalta.
 

------

Alkuteos: The lords of Salem

Like 2013, 317 s.

Suom. Einari Aaltonen

kirjastosta