Bella Forrest: A Shade of Vampire

Tämä kirja löytyi täysin sattumalta kun tutkiskelin Amazonin valikoimaa ja etsiskelin jälleen uusia e-kirjoja lisättäväksi tabletilleni. A Shade of Vampire ei vaikuttanut mitenkään mullistavan erilaiselta kirjalta, mutta kun hintaakaan ei ollut euroa enempää, ajattelin, että kyllä tämän varmaan voisi lukea ajankuluksi. Kyllä kirjan lukikin, mutta onneksi en enempää tästä maksanut, koska niin ärsyttävää moskaa kirja lopulta oli.

Sofia Claremontin 17-vuotissyntymäpäivä saa ikävän käänteen kun hänet siepataan ja kuljetetaan salaperäiseen The Shade - nimiseen vampyyriyhteisöön, jossa ihmiset ovat paitsi ruokaa myös palvelijoita. Sofia passitetaan palvelijaksi yhteisön johtajalle, 400-vuotisesta unesta heränneelle Derek Novakille. Vain Derekin palvelijana Sofia on turvassa yhteisön muilta, verenhimoisemmilta vampyyreiltä. Voiko vampyyriprinssiinkään luottaa vai odottaako Sofiaa muiden ihmispalvelijoiden kohtalo, väistämätön kuolema?

Kuulostaako tutulta? Kyllä vain. A Shade of Vampirea ei ole turhaan verrattu Stephenie Meyerin Twilight - sarjaan, joka kuuluu ainakin tämän bloggarin iki-inhokkeihin. Tätä kirjaa lukiessa tuli useammassakin kohdassa mieleen Twilight, mikä ei ainakaan parantanut lukukokemusta. Jos Meyerin kirjoista pitää enemmän kuin minä, saattaa oikeastaan tykätä A Shade of Vampirestakin, ellei sitten pidä tätä vain kehnona kopiona.

Forrestin kerronta ei ole mitenkään mestarillista, mutta tarina kulkee eteenpäin oikeastaan aika sujuvasti, vaikka tarina onkin kliseinen ja lyhyeen kirjaan on mahdutettu muutama todella tympeä juonenkäänne. The Shade - yhteisö on kuitenkin mielenkiintoinen ja olisin oikeastaan halunnut tietää lisääkin siitä.

Ärsyttävintä kirjassa on kuitenkin (tämä on niin itsestäänselvää, että tuskin spoilaa ketään) Sofian ja Derekin rakastuminen, joka ainakin Derekin osalta on todellakin niin salamarakkautta, että oikein vihastuttaa. YA - kirjoissa rakastutaan lähes aina salamana ja se on joskus ihan suloista ja mukavaa, mutta tässä mennään kyllä jo minun sietokykyni rajoille ja niiden yli. Onneksi A Shade of Vampire on vain 157 sivun mittainen, koska en olisi jaksanut lukea tätä enää yhtään sivua enempää.

Sarja on jostain syystä ollut hurjan suosittu ja Forrest on kirjoittanut ensimmäiselle osalle jatkoa erittäin ahkerasti. Sarjan kahdeksas (!) osa pitäisi ilmeisesti ilmestyä lähiaikoina. Minun osaltani sarjan lukeminen saa jäädä tähän ensimmäiseen osaan.

Kirjassahan on siis vampyyreitä, joten osallistun tällä Lokakuun lukuhaasteeseen, vaikka haaste ehdottomasti ansaitsisi parempaa. Yritänkin vielä tässä kuussa ehtiä lukea jotain muutakin haasteeseen liittyen, toivottavasti juuri sitä parempaa.

------

2012, 157 s.

oma ostos

Charlie Huston: Kuolleena palannut

Charlie Hustonin Kuolleena palannut herätti mielenkiintoni heti kun bongasin sen Liken kevään uutuuksista. Kirjastoon lähti salamana varausta ja sain kirjan vihdoinkin luettavakseni pari päivää sitten. Lukupinossa olisi odotellut muitakin, mutta tämä onnistui jotenkin kiilaamaan kaikkien muiden lukemista odottavien kirjojen edelle.

Manhattan on jakautunut vampyyriklaanien alueisiin, joiden välillä hallitsee vain hatara rauha. Klaaneille likaisia hommia tekevä Joe Pitt on sitoutumaton oman tiensä kulkija, joka palkataan hoitelemaan Manhattania uhkaavan zombieviruksen kantaja. Samalla Joen palveluksia tarvitaan kadonneen miljoonaperijättären löytämiseksi. Katoamistapauksen tutkimukset ja vaarallisen kantajan jäljittäminen johdattavat Joen suurempiin ongelmiin kuin hän osasi odottaakaan.

Olin varma jo muutaman ensimmäisen sivun jälkeen, että jos kirjan loppupuolella ei tapahtuisi mitään emämunausta, tykkäisin tästä kirjasta. Ja niinhän siinä sitten onneksi kävi. Kuolleena palannut oli menevä, noir -henkinen lukukokemus, jonka parissa ei tylsistynyt ollenkaan, vaan sivut kääntyivät kuin itsestään ja kohta kirja olikin jo ahmittu loppuun. Kirja oli juuri sopiva sekoitus vauhtia, jännitystä, vampyyreja ja olihan mukana hieman huumoriakin. Tuloksena oli erittäin piristävä keitos, jonka parissa vierähti tosiaan vain vähän aikaa, koska en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni. Lukukokemusta vain paransi kiehtovat kannet, vaikka kansien värit eivät olekaan mieleeni, noissa on jotain sellaista tunnelmaa, minkä takia pidän niistä.

Kirjan vampyyrit ovat perinteiseen vampyyristereotypiaan verrattuna piristävän omaperäiseiä ja kekseliäitä luomuksia, joskin mukana on tietysti niitä pakollisiakin vampyyrien ominaisuuksia. Kirjan maailmassa vampirismin aiheuttaa Vyrus - niminen virus, jonka salaisuuksia ei vielä tässä kirjassa paljastettu paljoa, mutta ehkä myöhemmissä kirjoissa Vyruksesta paljastuu lisääkin.

Charlie Hustonilta on lisäksi aiemmin suomennettu yksi teos, Kalmasiivouksen salattu taito, joka sekin kiinnostaisi ainakin kirjailijan tyylin takia lukea. Joe Pitt - sarjan aloittava Kuolleena palannut on alkuperäiskielellä ilmestynyt jo vuonna 2005 ja sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt viisi osaa, viimeisin 2009. Toivottavasti sarjan seuraavakin osa julkaistaan jossain vaiheessa suomennettuna, koska ainakin täällä olisi sille yksi innokas lukija.

------

Alkuteos: Already Dead

Like 2014, 288 s.

Suom. Einari Aaltonen

kirjastosta

Charlaine Harris: Sydänverellä

Eipä tätäkään kirjaa tullut syystä tai toisesta luettua englanniksi ennen suomennoksen ilmestymistä, vaikka sarjan edellinen osa Veri kielellä olikin positiivinen yllätys kahden melko väsähtäneen kirjan jälkeen. Valitettavasti sarjan 13. ja viimeinen osa sai sitten aikaan aikamoisen mahalaskun innostuksessani ja osoittautui valtavaksi pettymykseksi.

Sookie joutuu pidätetyksi murhasta kun eräs hänen tuttunsa löydetään kuolleena. Sookie saa apua vanhoilta ystäviltään murhatapauksen tutkimisessa, mikä on todellakin tarpeen, sillä joku näyttäisi taas kerran haluavan neiti Stackhousen hengiltä. Päänvaivaa aiheuttavat lisäksi myös vampyyrit ja erityisesti Eric, jonka pitämä etäisyys ei lupaa hyvää Sookien ja Ericin suhteelle.

Olin toivonut, että Sookien seikkailut saisivat arvoisensa päätöksen ja viimeisessä kirjassa tapahtuisi jotain todella järisyttävää ja viihdyttävää. Nuo toiveet olivat vielä jossain kirjan alkupuolella aika korkealla, mutta loppua kohdeen niistä ei ollut jäljellä enää kuin rippeitä, jos niitäkään. Sydänverellä jätti pettymyksen maun suuhun, enkä voi kuin ihmetellä miksi Harris on päätynyt lopettamaan telepaattisen sankarittaren seikkailut juuri tällä tavalla. Sookie Stackhouse olisi ehdottomasti ansainnut enemmän.

Edellisen osan jälkeen toivoin, että Sookien ja Ericin suhteen mutkista ja murheista pääsisi nauttimaan vielä kutkuttavammin tässä osassa, mutta turha toivo. Tuo suhde on ollut niin iso osa jo monta kirjaa, että sen kohtalo oli jotenkin todella lässähtänyt ja laimea, eikä ollenkaan sellainen kuin olin odottanut. Sookien lopullinen mieskuvio tuli minulle suurena yllätyksenä ja lievänä järkytyksenäkin, sillä en olisi uskonut, että Harris päätyy tällaiseen ratkaisuun. Aivan kuin Sookielle nyt olisi vain pitänyt keksiä joku mies ja otettiin se, joka oli siinä lähimpänä. Kaikki tapahtui jotenkin liian nopeasti ja epäuskottavasti.

Jos tästä osasta pitäisi sanoa jotain erityisen positiivista, olisi se ehdottomasti suomennoksen nimi. Sydänverellä on ehkä sarjan paras. Kansikuva ei edelleenkään saa minulta kiitosta, sillä en pidä tuosta yhtään, kuten on ollut monen muunkin tämän sarjan osan kanssa.

 

Vaikka Sookien seikkailut onkin nyt julkaistu kokonaisuudessaan suomeksi, syksyllä pääsee nauttimaan lisää Harrisia kun Gummerus julkaisee ensimmäisen osan Harper Connelly - sarjasta. En ole tuosta sarjasta niin erityisen kiinnostunut, mutta ehkä siihenkin voisi tutustua jossain vaiheessa.

------

Alkuteos: Dead Ever After

Gummerus 2014,  366 s.

Suom. Sari Kumpulainen

kirjastosta

Charlaine Harris: Veri kielellä

Vaikka olenkin suhtautunut melko nihkeästi Sookie Stackhouse - sarjan kahteen edelliseen osaan, kuin huomaamatta tästä uusimmastakin suomennoksesta tuli laitettua varausta kirjastoon heti kun se oli mahdollista. Pidän suurimmaksi osaksi Charlaine Harrisin kirjoitustyylistä ja kirjojen maailmasta, joten jaksoin vieläkin toivoa, että sarjan toiseksi viimeinen osa olisi paluu jälleen paremmille raiteille.

Sookie yllättää poikaystävänsä Ericin juomasta toisen naisen verta. Pian nainen löydetään kuolleena Ericin pihalta ja vampyyri joutuu epäillyksi surmasta. Päänvaivaa Sookielle aiheuttavat myös keijusukulaiset sekä keijujen taikaesine, sarastin, jonka muutkin haluaisivat itselleen. Tarjoilijatar joutuu lisäksi jälleen imetyksi mukaan vampyyrien valtapeleihin. Myös Sookien henki saattaa jälleen kerran olla vaarassa uuden vihollisen myötä.

En ole pitkään aikaan nauttinut näin paljon Sookie - kirjan lukemisesta. Kun aloitin lukemisen, ehdin lukea jo melkein puoleen väliin ennen kuin huomasin, että olin päässyt jo niin pitkälle. Loput kirjasta luin aivan yhtä nopeasti ja sujuvasti, mikä oli todella ihanaa ja sai taas muistamaan miksi pidänkään Harrisin kirjoista niin kovasti. Vaikka myös Veri kielellä oli välillä hyvin seesteinen, eikä aivan niin tapahtumia täynnä kuin jotkut muut sarjan kirjat, ei tarina missään vaiheessa tuntunut tylsältä. Tapahtumat rullasivat siis hyvällä vauhdilla eteenpäin rauhallisimmista kohdista huolimatta ja olin lukenut kirjan loppuun nopeammin kuin osasin odottaakaan.

Veri kielellä oli niin mukava lukukokemus, että se nosti odotukset sarjan päätösosaa kohtaan todella korkealle. Sookien ja Ericin suhde jäi tässä osassa niin kutkuttavaan tilanteeseen, joten toivottavasti sen mutkista ja murheista päästään kunnolla nauttimaan seuraavassakin osassa.

Sarjan viimeinen, 13. osa, on jo ilmestynyt englanniksi nimellä Dead Ever After. Suomennoksen ilmestymisestä en pikaisella etsinnällä löytänyt Gummerukselta mitään informaatiota, mutta toivottavasti pian päästään nauttimaan viimeisestä kirjasta myös suomeksi. En ole muutamaa viimeisimpää Sookie - kirjaa enää lukenut englanniksi ennen suomennoksen ilmestymistä, mutta viimeisen kirjan kohdalla harkitsen vakavasti tekeväni poikkeuksen.

------

Alkuteos: Deadlocked

Gummerus 2013, 368 s.

Suom. Sari Kumpulainen

kirjastosta

Richard Matheson: Olen legenda

Siitä lähtien kun näin melkein kokonaan Will Smithin tähdittämän leffaversion Richard Mathesonin kirjasta, olen halunnut lukea tämän. En yleensä tykkää lukea kirjoja, joista on tehty elokuva sen jälkeen kun olen nähnyt elokuvan, koska alan liikaa vertailla niitä kahta keskenään. Vampyyrikirjojen ystävänä oli kuitenkin pakko tehdä tässä tapauksessa poikkeus.

Robert Neville on ainoa ihminen maailmassa, jossa kaikki muut ovat muuttuneet verenhimoisiksi vampyyreiksi. Robert saalistaa vampyyreitä päivisin ja viettää yönsä linnoitetussa kodissaan yrittäen löytää järkevää syytä vampyyrien olemassaololle ja yleisimpiin vampyyreihin liitettyihin myytteihin. Vaikka Robert on ainoana ihmisenä immuuni muut muuttaneelle tartunnalle, voiko Robert todella olla niin yksin kuin kuvittelee olevansa?

Olen legenda onnistui heti nousemaan yhdeksi suosikeistani vampyyriaiheisessa kirjallisuudessa. Se on loistava tarina yksinäisyydestä ja selviytymisestä maailmassa, jossa on todella yksin. Tarina etenee sopivan nopeasti, eikä paikalleen jäädä liian pitkäksi aikaa, joten kirjan parissa ei todellakaan tylsistynyt. Erityisesti pidin Nevillen tutkimuksista esimerkiksi siitä miksi vampyyrit kavahtavat ristejä tai valkosipulia. Myönnän, että ainakin itse pidän noita asioita vampyyrien osalta itsestäänselvinä (paitsi ehkä valkosipulia), enkä ole koskaan pohtinut tarkempia syitä vampyyrimyytteihin.

Hieman harmittaa, että luin tämän vasta kun olin nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Tahtomattani useammassakin kohdassa mietiskelin, että nämä ja nämä asiat olivat elokuvassa eri tavalla. Tuo leffa ei mielestäni ollut mitenkään erityisen hyvä, mutta onneksi kirja oli paljon parempi. Juuri tämän takia pitäisi aina ensiksi lukea kirja ja katsoa elokuva vasta sitten, mutta luultavasti silloin tulee vain vertailtua toisinpäin.  

Olen legenda oli todella erinomainen kirja, jota voi lämpimästi suositella kaikille vampyyreiden ystäville sekä niillekin, jotka eivät välttämättä rakasta nykypäivän hampaansa tylsistyttäneitä ja yliromanttisia verenimijöitä. Tarinahan on alunperin julkaistu jo 1954 ja on toiminut esikuvana monille tämän jälkeen julkaistuille vampyyritarinoille.

--------

Alkuteos: I Am Legend

Vaskikirjat 2007, 163 s.

Suom. Vuokko Aitosalo

kirjastosta

Charlaine Harris: Veren muisti

Olen varmaan kaikille toitottanut, että Charlaine Harrisin Sookie - sarja on suurimpia suosikkejani, joten on varmaan turha mainita miksi Veren muisti päätyi varaukseen kirjastoon jo kauan ennen ilmestymistä ja kiilasi muiden lukemista odottavien kirjojen ohitse. Myönnän, että siihen vaikutti tietysti myös se, että tästä on minunkin jälkeeni iso liuta varauksia, joten kovin pitkään en voinut tai halunnut kirjan lukemista pantata. 

Sookie on jälleen vaarassa kun Merlotte'siin tehdään palopommi-isku. Joku yrittää todella saada Sookien hengiltä. Elossa pysymisen lisäksi Sookiella on ongelmia rakkauselämässään, sillä Eric ja Pam juonivat jotain salamyhkäistä ja myös Louisianan uusi sijaishallitsija aiheuttaa harmia Sookien ja Ericin suhteelle. Lopulta telepaattinen tarjoilijatar tempautuu jälleen mukaan verilöylyyn ja tekee dramaattisen päätöksen suhteessaan Ericiin.

Hohhoi, mitähän tästä nyt sanoisi. Valittelin jo edellisen kirjan kohdalla, että tarinassa oli liikaa tylsiä kohtia ja vaikka näissä kirjoissa on aina ollut rutkasti Sookien arkitoimien kuvailua, edellisessä sitä tuntui olevan vielä tuplasti enemmän. Toiveeni olivat korkealla, että nyt palataan taas oikeille raiteille ja vähemmän tylsäksi, mutta valitettavasti nuo toiveet eivät oikein täyttyneet.

Veren muisti oli nopeaa ja helppoa luettavaa, vaikka Sookie onkin yritetty ottaa hengiltä varmaankin sarjan jokaisessa osassa ja sama kuvio toistuu tässäkin. Yksi kiehtovimpia asioita näissä kirjoissa on mielestäni sen monipuolinen ja kiehtova maailma vampyyrien monimutkaisine politiikkoineen ja muine yliluonnollisine olentoineen, joihin tässä kirjassa tulee ainakin yksi lisäys. Ehkä juuri tuon takia jaksan lukea vielä näitä, vaikka kirjat tuntuvatkin huonontuvan osa osalta. Jaksan kuitenkin toivoa, että tulossa on vielä kahden viimeisen kirjan osalta jotain jännittävämpää ja parempaa.

Suomennosten kansista vain muutama on mielestäni ollut kelvollisia, mutta Veren muistin kansi on varmaankin koko sarjan pohjanoteeraus. Tylsä ja mitäänsanomaton, vain nätti nainen kannessa. Muiden osien kansissa on edes vähän yritetty välittää sarjan tunnelmaa, mutta tämän osan kanssa on harmittavasti poikettu jonnekin aivan eri poluille.

Sarjan toiseksi viimeinen eli 12. osa ilmestyy suomeksi nimellä Veri kielellä ja siitä päästään nauttimaan marraskuussa.

-------

Alkuteos: Dead Reckoning

Gummerus 2013, 363 s.

Suom. Sari Kumpulainen

kirjastosta

Charlaine Harris: Samaa verta

Charlaine Harrisin Sookie - sarjaa julkaistaan kiitettävän nopeaan tahtiin suomeksi, sillä tänä vuonna on tämän kirjan lisäksi tulossa vielä kaksi muutakin osaa suomennettuna. Samaa verta tuli luettavakseni tietysti melkein heti julkaisun jälkeen, koska sarja on onnistunut koukuttamaan minut varsin hyvin ja uusin osa on tietenkin saatava nopeasti luettavaksi.

Keijusota on jättänyt Sookie Stackhouseen syvemmät arvet kuin hän olisi voinut kuvitella. Kidutuksesta selvinneen Sookien toipumisen ainoa valopilkku on suhde Ericiin, vaikka vampyyreiden valtakuviot uhkaavatkin sotkea parin suhdetta. Lisäksi muodonmuuttajien julkitulolla on ollut odottamattomia poliittisia seurauksia. Sookie ei tälläkään kertaa saa levätä, sillä ihmisten maailmaan on jäänyt vielä muutama keiju, joista kaikki eivät ole aivan vaarattomia.

Jos jo edellisessä osassa oli mielestäni tylsiä kohtia, niitä oli sitten varmaankin tuplasti enemmän tässä. Samaa verta oli harmittavan pitkäveteinen kirja, jonka tarinassa ei oikeastaan tapahtunut mitään sen jännittävämpää kuin Sookien arkitoimet. Tässä osassa oli jo selvästi väsymisen merkkejä ja kirja tuntui jonkinlaiselta pakolliselta, rauhallisemmalta väliosalta. Toivottavasti sarjan seuraavissa osissa tahti ei jatku yhtä tylsän rauhallisena, vaan Sookie pääsee jälleen mukaan vaarallisempaan toimintaan.

Samaa verta oli tuttuun Harrisin tapaan helppo- ja nopealukuista viihdettä, vaikka välillä tosiaan tarina oli vähän liiankin tylsistyttävä. Tykkään kuitenkin vieläkin oikein kovasti Sookie - kirjoista, koska onneksi sarjassa on parempiakin kirjoja, vaikka tämä hiukan onneton osa olikin.

Tänä vuonna pääsee tosiaan vielä lukemaan kahden kirjan verran sarjaa eteenpäin. Veren muisti (Dead Reckoning) ilmestyy heinäkuussa ja Veri kielellä (Deadlocked) marraskuussa. Ehkäpä sarjan päättävä osakin saadaan sitten suhteellisen nopeasti luettavaksi myös suomeksi.

-------

Alkuteos: Dead in the Family

Gummerus 2013, 350 s.

Suom. Sari Kumpulainen
kirjastosta

Charlaine Harris: Pedon veri

Sookie Stackhouse - sarjan uusin suomennos päätyi luettavakseni yllättävän myöhään ilmestymisen jälkeen, koska muuton ja opiskeluiden alkamisen takia jouduin kirjaston varausjonon hännille ja kirjaa piti odottaa pitkään ennen kuin minua nopeammat varaajat olivat sen lukeneet. Mutta kuten kuluneessa sananlaskussa sanotaan, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Vampyyrien arkusta tulemisen rohkaisemina myös ihmissudet ja muut muodonmuuttajat päättävät vihdoinkin kertoa olemassaolostaan maailmalle. Sookie Stackhouse, joka on tiennyt muistakin yliluonnollisista olennoista kuin vampyyreistä jo pitkään, helpottuu kun ilmoitus otetaan yllättävänkin hyvin vastaan. Merlotte'sin takapihalta löytyvä ristiinnaulattu muodonmuuttajan ruumis ja uhkaava sota keijujen välillä varmistavat, että Sookien elämässä riittää myrskyjä, eikä telepaattinen tarjoilija tälläkään kertaa välty joutumasta vaikeuksiin.

Vaikka pidänkin Harrisin kirjoista aivan valtavasti ja sarja kuuluu suosikkeihini vampyyrikirjallisuudessa, oli pakko myöntää, että ainakaan tämä kirja ei kuulu sarjan parhaimmistoon. Useammassakin kohdassa Pedon veri oli tylsää luettavaa, sillä välillä keskityttiin hiukan liikaakin Sookien tavalliseen elämään ja pohdiskeluihin. Alussa ja lopussa kyllä tapahtuu vaikka mitä, mutta siinä välillä ehdin jo hiukan tylsistyä.

Harris kirjoittaa todella sujuvasti, minkä vuoksi Sookie - sarjan kirjat ovat helppo- ja nopealukuisia. Kirjojen maailma monenlaisine yliluonnollisine olentoineen on ainakin minun mielestäni erittäin kiehtova, enkä voi olla mainitsematta, että Sookie on suosikkejani pitkälti vahvuutensa ja itsenäisyytensä takia. Pedon veri oli tylsistäkin hetkistä huolimatta viihdyttävää ja mukavaa luettavaa, kuten ovat olleet sarjan edellisetkin osat. 

Tämän kirjan nimi ehti vielä vaihtua ennen virallista julkaisemista, koska viime vuoden syksyn uutuusluettelossa kirjan nimi oli muistaakseni vielä Suden veri, josta pakostikin tuli itselleni mieleen Jenny Kangasvuon kirja. Pakko kiittää Gummerusta siitä, että Sookien seikkailuita julkaistaan suomeksi tasaiseen ja nopeaan tahtiin. Sarjan seuraava osa ilmestyy suomeksi jo maaliskuussa nimellä Samaa verta. Englanniksi sarjan 13. ja viimeinen osa Dead Ever After ilmestyy toukokuussa.

-------

Alkuteos: Dead and Gone

Gummerus 2012, 303 s.

Suom. Sari Kumpulainen
kirjastosta

Vampyyrit ja hahmonvaihtajat

Olen pitänyt olosuhteiden pakosta blogihiljaisuutta. Opiskeluiden ja tenttien takia aikaa ja samalla jaksamista lukemiseen on ollut todella vähän. Iso pino kirjoja olisi odottamassa lukemista, mutta en ole nyt saanut oikein kunnolla edes aloitettua yhtään kirjaa. Tämänkin aloitin jo aikoja sitten, mutta sain luettua sen loppuun vasta nyt.

Vampyyrit ja hahmonvaihtajat sisältää 25 tarinaa vampyyreistä ja hahmonvaihtajista (eli oikeastaan siis ihmissusista). Mukana on sellaisia klassikoita kuten Sheridan Le Fanun Carmilla, Bram Stokerin Draculan vieras ja Rudyard Kiplingin Pedon merkki.

Ilahduin todella paljon, että tämän kirjan tarinat ovat kaikki suurelta osin perinteisiä vampyyritarinoita. Pidän enemmän juuri tällaisista vanhoista tarinoista, joissa vampyyreiden perusolemus on enemmän lähellä omia mieltymyksiäni kuin ehkä jossain uudemmissa verenimijätarinoissa on. Vaikka kirjan nimessä mainitaan nuo hahmonvaihtajat (shapeshifters) kirjassa on huomattavasti enemmän vampyyreitä kuin esimerkiksi ihmissusia, vaikka sellaisiakin tarinoiden joukosta löytyy.

Tämä kokoelma on selvästi tarkoitettu nuorille, sillä kirjan sivut on koristeltu kuin melkeinpä satukirjassa ja jokaisesta tarinasta löytyy vähintäänkin muutama piirros tarinaa syventämään. Olisin lukenut tarinat ilman kuvitustakin, mutta eipä kivoista kuvista mitään haittaakaan lukiessa ollut.

Kokoelmassa mukana oli paljon sellaisia tarinoita, joita en itse ollut vielä lukenut, mutta löytyihän sieltä esimerkiksi Le Fanun Carmilla, jonka jo aiemmin tänä vuonna olin lukenut. Tuo Carmilla kuten muutama muukin tarina, kuten Stokerin kaksi muuta tarinaa Draculan vieraan lisäksi, olivat oikeastaan vain katkelmia pidemmistä tarinoista.

Kirjassa oli monia hyviä tarinoita, mutta erityisesti pidin Mary E. Braddonin Hyytävä syleily - tarinasta, joka oli erilainen, mutta ei liian, vampyyritarina. Jan Nerudan Vampyyri oli myös ilahduttavan erilainen tarina vampyyristä, joka on aivan toisenlainen kuin terävillä kulmahampailla varustettu verenimijä.

Siitä huolimatta, että kirja on ulkoasultaan ja kuvitukseltaan vähän lapsellinen, suosittelen kirjaa kaikille, jotka minun tapaani pitävät vanhemmista vampyyritarinoista esimerkiksi Bram Stokerin tyyliin.

------

Alkuteos: Classic Tales of Vampires and Shapeshifters

Kirjalito, 512 s.

Suom. Hannu Tervaharju

Toim. Heidi Laine
kirjastosta

Nancy A. Collins: Musta yö - tummat lasit

Löysin kirjastosta sattumalta muutaman vanhemman vampyyrinovellikokoelman sekä tämän Nancy A. Collinsin Bram Stoker - palkitun esikoisromaanin Musta yö - tummat lasit. Kokoelmat jäivät lukematta (niiden vampyyrikäsitys oli suurimmalta osalta aivan liian abstrakti minun makuuni), mutta tämän luin suurella mielenkiinnolla ja todella nopeasti.

Elysian Fieldsin mielisairaalan vaarallisten osastolle on suljettu Sonja Blue, entinen rikkaiden vanhempien ainoa tytär, nykyinen vampyyri ja vampyyrintappaja. Vahvasta lääkityksestä huolimatta Sonja onnistuu pakenemaan mielisairaalasta. Hänen ainoa tavoitteensa on kostaa niille, jotka laittoivat hänet mielisairaalaan ja Sonja on valmis tekemään kaikkensa saadakseen kostonsa.

Musta yö - tummat lasit on vauhdikas ja eroottissävyinen seikkailu, jonka päähenkilö ei onneksi ole mikään ärsyttävä teinityttönen. Sonja Blue pukeutuu nahkaan, käyttää mustia aurinkolaseja punaisten silmiensä peittona ja osoittaa, että kun astuu vampyyrin tielle, tuloksena on varmasti ruumiita. Pidän näistä hiukan vanhemmista vampyyrikirjoista suurelta osin juuri siksi, että niissä vampyyrit ovat lähes poikkeuksetta oikeasti vaarallisia, eikä mitään tylppähampaisia halinalleja. 

Kirjan maailmassa vampyyrit eivät ole ainoita yliluonnollisia olentoja, vaan ihmisten joukossa asustelee paljon muitakin otuksia. Kirjassa ei juurikaan kerrota enempää muista kuin vampyyreistä, mutta koska tämä kirja ilmeisesti aloittaa Sonja Blue - kirjojen sarjan (mistä en tiennyt kirjaa lukiessani), ehkäpä sarjan seuraavissa osissa maailmasta ja sen ihmeellisyyksistä paljastetaan enemmän.

Musta yö - tummat lasit on kiinnostava vampyyrikirja, vaikka kerronta välillä ainakin omasta mielestäni eksyi vähän sivuraiteille ja muuttui tylsemmäksi sekä ehkä myös hieman sekavaksi, mutta onneksi loppua kohden kerronta jälleen palautui paremmille raiteille. Suosittelen ehdottomasti kaikille vampyyrien ystäville, jotka haluavat lukea vanhempaa (ja parempaa?) vampyyrikirjallisuutta.

------

Alkuteos: Sunglasses After Dark

WSOY, 263 s.

Suom. Ulla Selkälä
kirjastosta

Charlaine Harris: Veren sitomat

Elokuu on alkanut lukemisen osalta vähän nihkeästi. Näin siitäkin huolimatta, että kuukauden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui suosikkini Charlaine Harrisin Sookie - sarjan uusin suomennos, Veren sitomat. Yleensä ahmaisen nopeasti Harrisin kirjat, mutta tällä kertaa intoa ei jostain syystä löytynyt kuin lukea vain pätkissä ja hiljalleen.

Sookie Stackhouse haluaisi vain elämänsä palaavan tuttuihin uomiinsa vampyyrien huippukokouksen tapahtumien ja hurrikaani Katrinan jälkeen, mutta ihmissusien lauman vihanpidon myötä Sookie joutuu tahtomattaan sekaantumaan ihmissusien asioihin, joilla on verisiä seuraamuksia. Veriside Eric Northmaniin vetää Sookien lisäksi mukaan vampyyrien levottomuuksiin, sillä vierailevat vampyyrit haluavat ottaa haltuunsa heikentyneen Louisianan. Lisää huolta Sookielle aiheuttaa kateissa oleva poikaystävä Quinn. Sookie saa tietää uusia asioita sukulaisistaan ja hänen jo valmiiksi sekaisin oleva elämänsä kokee jälleen suuria mullistuksia.

Pidän Harrisin kirjoitustyylistä, joka on juuri sopivan keveää ja viihdyttävää kirjoihin, joissa olennaisena osana ovat niinkin "synkät" hahmot kuin vampyyrit. Lisäksi Sookie on päähenkilönä ihanan vahvatahtoinen ja itsenäinen nainen. Sellainen, joka ei varmasti anna miesten pompottaa itseään. Jos kirjassa on pääosassa vahva nainen, saa kirja jo oikeastaan siitä syystä kehuja minulta, mutta Harrisin Sookie Stackhouse - sarjassa on paljon muutakin hyvää kuin pelkästään päähenkilö. Veren sitomat on edellistenkin osien tapaan vauhdikas ja sisältää paljon juonenkäänteitä, vaikka välillä meno on tasaisempaa ja rauhallisempaa. Sookien elämässä tapahtuu epäuskottavan paljon, mutta ainakaan näiden kirjojen parissa ei pääse tylsistymään. 

Tämän vuoden puolella pääsee nauttimaan vielä yhdestä suomennoksesta sillä loppuvuodesta ilmestyy sarjan yhdeksäs osa Dead and Gone suomeksi nimellä Suden veri.

------

Alkuteos From Dead to Worse

Gummerus 2012, 346 s.

Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo
kirjastosta

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Vampyyritarinoiden ystävänä mukaani kirjastoreissulta tarttui Sheridan Le Fanun novellikokoelma, joka sisältää myös kirjailijan ehkä tunnetuimman kertomuksen Carmilla. Minua kiinnostavat myös uudempien vampyyritarinoiden ohella tällaiset vanhemmat tarina, vaikka niissä vampyyrikäsitys poikkeaakin välillä aika paljon siitä millainen omasta mielestäni on "oikea" vampyyri. Carmillan on sanottu vaikuttaneen paljon myöhempään vampyyrikirjallisuuteen, joten pakkohan se oli lukea. Samalla sain tutustua muuhunkin Le Fanun tuotantoon.

Carmilla ja muita kertomuksia siis sisältää neljä Le Fanun novellia, joista tunnetuin on juurikin nimitarina. Muut novellit kokoelmassa ovat Vihreää teetä, Selonteko oudoista häiriöistä Aungien Streetillä ja Lapsi, joka lähti haltijatarten matkaan.

Pidän ehdottomasti enemmän uudemmista, paljon toiminnallisemmista vampyyritarinoista, sillä Carmilla oli tarinana hyvin hidastempoinen ja välillä todella tylsä. Tietysti muutkaan tuon aikakauden kauhutarinat eivät yleensä ole kovinkaan vauhdikkaita, mikä varmaan pitäisi muistaa vanhoja tarinoita lukiessa. Puutteistaan huolimatta Carmilla oli kuitenkin kiinnostava vampyyritarina.

Vihreää teetä oli kokoelman kolmesta muusta novellista ehkä omaan makuuni huonoin. Saattaa tosin johtua siitä, että en varmaankaan keskittynyt kovinkaan hyvin lukemaani, koska varsinkin novellin loppupuoli tuntui menevän itseltäni vähän ohi. Selonteko oudoista häiriöistä Aungien Streetillä nousi suosikikseni kaikista kokoelman novelleista. Tarina ei ollut hetkeäkään tylsä, vaan tapahtumia ja pelotteluakin oli juuri sopivasti. Lapsi, joka lähti haltijatarten matkaan oli kiehtova, mutta lyhyt tarina, jonka loppu jäi sopivan avoimeksi, että lukija saa itse mietiskellä mitä tapahtuikaan.

Tämän kokoelman myötä kiinnostukseni Le Fanun tuotantoon heräsi ja pitääkin heti seuraavalla kirjastokäynnillä katsoa löytyisikö kirjailijalta muutakin tuotantoa luettavakseni.

------

Savukeidas 2012, 204 s.

Suom. Timo Hännikäinen
kirjastosta

Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Yö ikuinen

Tätä on odotettu! Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus - trilogia imaisi minut mukaansa heti ensimmäisestä osasta lähtien. Kakkososan jälkeen jäin jännityksellä odottamaan trilogian päätösosaa ja nyt pieneltä ikuisuudelta tuntunut odotus palkittiin. Yö ikuinen on hieno päätös upealle ja koukuttavalle trilogialle.

On kulunut kaksi vuotta siitä kun vampyyrit valtasivat maailman ja tekivät ihmisistä palvelijoitaan. Lukuisten ydinräjähdysten jälkeen maapallo on muuttunut synkäksi paikaksi, jossa päivänvaloa riittä vain muutaman tunnin ajan. Muuten maailma on pimeä, juuri niin kuin vampyyrit haluavat. Vaikka taistelu vampyyreitä vastaan tuntuu mahdottomalta, jotkut eivät ole luopuneet toivosta. Ephraim Goodweather, Nora Martinez, Vasili Fet ja Augustin Elizalde jatkavat taistelua vampyyreitä vastaan. He punovat riskialttiin suunnitelman maailman pelastamiseksi ja vampyyrien tuhoamiseksi. Vampyyrien johtaja Mestari on kuitenkin liian viisas ja taitava synnyttämään eripuraa, että nelikolla on edessään enemmän vastoinkäymisiä kuin koskaan ennen. Onnistuvatko he tehtävässään ja saavat maapallon pelastettua vampyyrien ylivallalta?

Yö ikuinen kuten kaksi edellistä trilogian osaa (Vitsaus ja Lankeemus) eivät ole perinteisiä vampyyrikirjoja. Vitsaus - trilogian maailmassa vampyyrit - strigoit - ovat kaikkea muuta kuin hyvännäköisiä verenimijöitä. Ne ovat erittäin deltoromaisia otuksia, joissa ei ole mitään inhimillistä tai hyvää. Vampyyrit kyllä näissäkin kirjoissa käyttävät verta ravintonaan, mutta vampirismin tarttumistapa muistuttaa enemmän jonkinlaista virusta kuin perinteistä muuttamiskaavaa ja vampyyrien olemus on todella karu. Perinteiset terävät kulmahampaat ainakin puuttuvat. Juuri tuo erittäin omaperäinen tulkinta vampyyrimytologiasta herätti kiinnostukseni ensimmäisen osan kohdalla. Vampyyreiden kun pitäisi herättää oikeasti pelkoa, mikä näissä kirjoissa kyllä onnistuu.

Kirjojen päähenkilöt ovat aidosti inhimillisiä, jotka eivät selviä vastoinkäymisistä ilman naarmuja ja kolhuja, vaan kirjassa jokaista päänelikosta viedään välillä kuin viimeistä päivää. Kunnon rymistelyä riittää aina viimeisille sivuille asti kun nelikko yrittää selvitä vampyyreitä kuhisevasta maailmasta ja pelastaa samalla ne harvat jäljellä olevat ihmiset.

Yö ikuinen punoo hienosti yhteen aiemmissa osissa kerrotut asiat ja kertoo vielä roimasti lisääkin. Todellakaan kaikkea ei edellisissä osissa kerrottu kirjojen maailman vampyyreistä vaan jotain on jätetty ovelasti myös tähän osaan kerrottavaksi. Jotkut kerrotut asiat vampyyreistä olivat ehkä hiukan liian raamatullisia omaan makuuni, mutta sopivat kyllä tarinaan loistavasti.

Olisi niin paljon muutakin sanottavaa tästä kirjasta, mutta en halua liikaa spoilata niitä, jotka eivät vielä ole ehtineet tätä kirjaa lukea, mutta ovat muuten tutustuneet trilogiaan. Sanottakoon, että luvassa on rankkaa menoa ja jännittäviä juonenkäänteitä.

Trilogian päätösosa on erinomaisesti kirjoitettu kirja, joka koukuttaa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tätä oli pakko ahmia kerralla oikein kunnolla, koska juoni todellakin imaisee mukaansa. Yö ikuinen lopettaa hienosti jännittävän trilogian, eikä tarvinnut ollenkaan surkutella niin lopetusta kuin muutakaan kirjan sisältöä. Hyytävän jännittävä ja sopivasti pelottava teos höystettynä vielä vampyyreillä, tykkään. 

------

Alkuteos: The Night Eternal

 Tammi 2012, 440 s.

Suom. Risto Raitio 
kirjastosta

Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita

Suomi ja vampyyrit ovat harvinainen ja outo yhdistelmä. Juuri sen takia kiinnostuinkin tästä kirjasta. Ihanaa saada kunnon vaihtelua vampyyrikirjoihin! Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita on nimensä mukaisesti täynnä vampyyrinovelleja, joissa verenimijät ovat supisuomalaisia ja liikutaan kotimaisissa maisemissa.

Mukana on novelleja niin tutuilta kuin vähän tuntemattomimmiltakin suomalaisilta kirjoittajilta kuten Mika Waltari, Miina Supinen, Johanna Sinisalo ja Leo Anttila. Itselleni muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oikeastaan kaikki kirjoittajat olivat täysin uusia tuttavuuksia. Onneksi kirjan loppuun on älytty laittaa pieni esittely kaikista kirjoittajista, jotta lukijalle mahdollisesti täysin uusista kirjailijoista saa edes vähän lisätietoa.

Vampyyrit kuvataan liian usein nuoriksi ja kauniiksi salonkikelpoisiksi verenimijöiksi, jotka painiskelevat tavallisten ihmisten tavoin ihmissuhdeongelmista, usein juuri ihmisten kanssa. Verenhimossa vampyyrit ovat kaikkea muuta, aidosti verenhimoisia ja eli sellaisia kuin ne alunperin vampyyrikirjallisuudessa luotiin. On kiehtovaa miten monta erilaista tulkintaa vampyyreistä mukaan on saatu. Jokaisella kirjoittajalla on oma tulkintansa vanhoista myyteistä ja monessa novellissa vampyyrit ovat kiehtovan erilaisia kuin mihin itse olen tottunut.

Yhtä selvää suosikkia Verenhimon tarinoista ei noussut esille, mutta tietysti joistain tarinoista pitää enemmän kuin toisista. Johanna Sinisalon Peili ja Asta Lepän Ystäväni Leo kuuluivat omasta mielestäni kirjan tarinoiden parhaimmistoon. Vaikka Mika Waltarin Muumio novellia kutsutaankin kirjan johdannossa suomalaisten vampyyritarinoiden tyylinäytteeksi, oli se mielestäni yksi kirjan tylsimmistä. En Waltarin tuotannon ystävä muutenkaan ole, joten liekö sekin vaikuttanut asiaan.

Jos kaipaa vähän vaihtelua teinivampyyreihin sun muihin, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan. Itse yllätyin iloisesti miten erilaisia kirjan novellit olivat ja miten niissä oli tulkittu suomalaisia vampyyreitä. Vaihtelu virkistää, myös vampyyrikirjoissa.

------

Teos 2011, 385 s.

Toim. Juri Nummelin 
kirjastosta

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse - / Southern Vampire Mysteries - kirjat kuuluvat ehdottomasti suurimpiin vampyyrikirjallisuuden suosikkeihini. Sarjan kirjat ovat sopivan viihdyttävä ja niissä on kiehtova oma maailmansa, jossa on muitakin yliluonnollisia olentoja kuin vampyyreitä. Olenkin jo ajat sitten lukenut englanniksi kaikki muut sarjan kirjat paitsi kaksi uusinta, jotka nekin ovat lukulistalla ja pitäisi jossain vaiheessa hankkia kirjahyllyyn. Tämänkin olen siis jo ennen suomennosta lukenut, mutta tottakai kirja on suomeksikin luettava.

Sookie Stackhouse lupautuu vastentahtoisesti lähtemään mukaan Illinoisissa pidettävään vampyyrien huippukokoukseen, jossa kokoontuu vampyyreiden kermaa kaikkialta Yhdysvalloista. Vaikka hän ei itse siitä pitäisikään on Sookien kyvyille käyttöä epäkuolleiden valtapelin syövereissä. Kokouksesta uhkaa tulla liian vaarallinen murhien ja muiden levottomuuksien takia, sillä kaikki eivät ole iloisia kaupungissa pidettävästä vampyyrien kokouksesta. Kokousta varjostavien uhkaavien tapahtumien lisäksi Sookiella on mietittävää ihmissuhderintamalla. Hänen suhteensa ihmistiikeri Quinniin on syvenemässä, mutta olosuhteiden pakosta Sookien on vahvistettava sidettään viikinkivampyyri Ericiin. Järisyttävien tapahtumien jälkeen Sookie Stackhousen elämä ei ole enää koskaan entisellään.

Pahan veren valtakunta on jo seitsemäs osa Sookie Stackhousen elämää maailmassa, jossa vampyyrit ovat astuneet ulos arkusta ja elävät avoimesti ihmisten rinnalla yhteiskunnassa. Kirjasarjoissa, jotka venyvät useamman osan mittaisiksi, on joskus ongelmana, että kun osia tulee lisää, ne muuttuvat väsyneemmiksi ja yksinkertaisesti huonommiksi. Harrisin kunniaksi on todettava, että ainakin minun mielestäni Sookie - sarja on vielä niinkin monen osan kuin seitsemän jälkeen ihastuttavan viihdyttävä ja tarina kulkee yhtä hyvin kuin aiemmissakin osissa. 

Pahan veren valtakunta on sujuvasti kirjoitettua taattua laatua Harrisilta. Se on viihdyttävä, koukuttava ja helppolukuinen paketti kaikille vampyyreiden ystäville. Useista muista vampyyrikirjoista poiketen Sookie Stackhousen maailmassa vampyyrit elävät (ainakin melkein) sulassa sovussa ihmisten kanssa, eivätkä piilottele varjoissa. Vampyyrit ja muut yliluonnolliset olennot (muodonmuuttajat, noidat, keijut...) eivät tee elämästä helppoa telepaatti Sookielle, jolle on ehtinyt kirjasarjan edetessä tapahtua niin paljon, että oikeassa elämässä kukaan ihminen ei kestäisi sellaista. Onneksi kirjoissa melkein mikä tahansa on mahdollista.

Jatkoa Sookie Stackhouse - kirjoihin on suomeksi tulossa vielä kahdesti tänä vuonna, kesällä ja loppuvuodesta. Englanniksi ilmestyi tänä vuonna jo sarjan 12. osa eli vielä tämän vuoden suomennostenkin jälkeen riittää kirjoja käännettäväksi :)

Jos näistä suomennoksista pitäisi jotain erityistä huomautettavaa sanoa, olisi se varmaankin suomennosten nimet. Itse tykkään paljon enemmän alkuperäisistä nimistä, koska niissä on paremmin yhdenmukaisuutta kuin suomennoksissa. Samanlaista yhdenmukaisuutta on tietenkin näissäkin yritty jäljitellä, mutta jotenkin se toimii vain paremmin englanniksi. Nippelitietona pakko mainita, että kun varasin tämän kirjan aikoja sitten kirjastosta kirjan nimenä oli vielä Pahaa verta Chicagossa, mutta jossain vaiheessa nimi on sitten vaihtunut nykyiseen muotoonsa.

------

Alkuteos: All Together Dead

Gummerus 2012, 364 s.

Suom. Sari Kumpulainen
kirjastosta

Matt Haig: Radleyn perhe

Viime aikoina ei ole tullut luettua juurikaan vampyyrikirjoja. Odottelen kovasti Charlaine Harrisin Southern Vampire Mysteries- / Sookie Stackhouse - sarjan seitsemännen osan suomennosta (joskin olen jo englanniksi kahta uusinta kirjaa lukuunottamatta koko sarjan lukenut), mutta muuten eteen ei ole sattunut yhtään mielenkiintoista verenimijäromaania. Olinkin siis iloisesti yllättynyt kun bongailin eräästä vanhasta lehdestä tämän kirjan arvostelun. Pakkohan se oli heti saada luettavaksi!

Peter ja Helen Radley sekä heidän lapsensa Rowan ja Clara vaikuttavat aivan tavalliselta keskiluokkaiselta perheeltä, joka asuu tavallisessa talossa lähiössä ja tekee aivan tavallisia ihmisten juttuja. Perheellä on kuitenkin synkkä salaisuus - he ovat vampyyreitä. Radleyt ovat Pidättäytyjiä eli he ovat jättäneet verenjuonnin ja yrittävät vastustaa kaikkea, mikä vampyyreille on luontevaa. Täydellisen elämän kulissit alkavat kuitenkin tulla rymisten alas kun perhe sekaantuu tapahtumiin, joista on vakavia seurauksia. Pystyvätkö Radleyt pitämään salaisuutensa kun kuvioihin sekoittuu ruumis, poliisit ja Peterin aktiivivampyyri isoveli Will, jolla on kaikkea muuta kuin puhtaat jauhot pussissaan?

Radleyn perhe alkaa vahvasti ja juuri tuo vahva aloitus saa lukemaan eteenpäin tarmokkaasti lyhyiden lukujen avustamana. Kirjassa kuvataan hyvin niitä ongelmia, joita Radleyt joutuvat kohtaamaan yrittäessään salata ja tukahduttaa todellisen luonteensa. Kenelläkään perheenjäsenistä ei ole helppoa. Mukana oleva ripaus huumoria värittää kerrontaa mukavasti, eikä tee kirjasta liian tosikkomaista vampyyritarinaa.

Tavallisen kerronnan sekaan on tiputeltu otteita "Pidättäytyjän käsikirjasta", joka on opaskirja kaikille verenjuonnin jättäneille vampyyreille. Käsikirjassa pyritään opastamaan, miten Pidättäytyjä voi elää tavallista elämää ihmisten keskellä ilman, että hänet valtaa himo imeä veret jokaiselta naapurilta. Tällaisen lisäinfon kertominen auttaa huomattavasti pääsemään syvemmälle kirjan maailmaan, koska joissain kohdissa vampyyrien asioiden selittäminen ohitetaan varsin nopeasti ja vain raapaisemalla pintaa.

Kirja oli loppupuolelta hiukan pettymys. Vahvan alun jälkeen olisi toivonut, että sama meno jatkuu myös loppuun asti, mutta lopussa tapahtumat menevät eteenpäin sekavammin ja nopeammin, jolloin mukana pysyminen on hankalaa. Myös varsinainen loppuratkaisu oli omaan makuun vähän liian helppo. Olisin kaivannut loppuun jotain omaperäisempää ratkaisua.

Radleyn perhe on mukiinmenevä vampyyrikirja. Se ei kuulu parhaimmistoon kaikista lukemistani vampyyreistä kertovista kirjoista, mutta ei myöskään huonoimpiin. Suurelta osin mielenkiintoisen lähtöasetelmansa ansiosta kirja sijoittuu siis hyvään keskikastiin. :)

------

Alkuteos: The Radleys

Atena 2011, 413 s.

Suom. Taina Wallin

kirjastosta

Stephenie Meyer: Uusikuu

Olen aina suhtautunut erittäin nihkeästi Stephenie Meyerin Twilight - kirjasarjaan. Pidän perinteisemmästä vampyyrikäsityksestä, joten auringossa kimaltelevat vampyyrit, joilla ei ole edes kunnon torahampaita, eivät todellakaan ole saaneet minua puolelleen. Pidän yleensäkin hyvin paljon vampyyrikirjoista, minkä saattaa huomata tästä blogistakin, koska luen melkein kaikki vampyyrikirjat, mitkä vain käsiini saan.

Luin kirjasarjan ensimmäisen osan Houkutuksen vain ja ainoastaan uteliaisuudesta ja samaa tekosyytä voisi varmaankin käyttää myös tämän Uusikuu - kirjan kohdalla. Sarja ei varsinaisesti kiinnosta minua, mutta silti päätin tarttua kirjaan ja lukea se läpi. Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mutta pakko myöntää, että ne ylittyivät jonkin verran siitä matalasta rajasta, jonka olin asettanut.

Kirja ei ollut täysin lukukelvoton, se on pakko myöntää. Stephenie Meyerin kirjoitustyyli oli selvästi kehittynyt ensimmäisestä kirjasta, ainakin näin maallikon näkökulmasta. Silti kirjassa oli joitain puutteita, joiden takia suhtautumiseni Meyerin kirjoihin ei muuttunut kertaheitolla paremmaksi. Pienimpänä ei ollut se, että edelleen on vaikeaa ottaa tosissaan muka verenhimoisia vampyyreita, jos nämä kimaltelevat auringonpaisteessa.

Kirjaa olisi kyllä saanut lyhentää ja tiivistää aika rankalla kädellä, koska itselläni meinasi iskeä täydellinen tylsistyminen jossain kirjan keskivaiheen tienoilla. Ensin tapahtui paljon, sitten ei mitään ja loppuun oli taas hätäisesti tungettu kaikkea, mikä myöhempiä osia ajatellen on varmaankin tärkeää. Koska mielestäni Bella ei hahmona ole kovinkaan kiinnostava, tytön liiallinen angstaileminen oli puuduttavaa luettavaa. Mutta sehän on melkein pakollisuus tällaisessa "elämääkin suuremmassa rakkaustarinassa", että vaikeuksien sattuessa heittäydytään hyvin melodramaattisiksi ja vellotaan omassa kurjuudessa.

Uusikuu oli ihan mukavaa luettavaa ajanvietteenä, mutta tämän kirjan lukematta jättäminen ei olisi ollut mikään suuri vääryys tai en olisi jäänyt jotain tärkeää paitsi jos en olisi Uusikuuta lukenut. Voi olla, että ennakkoluuloni sarjaa kohtaan vähensivät lukunautintoa. Jos en olisi tiennyt mitään ennestään sarjasta tai luonut omia käsityksiäni vampyyreistä aivan erilaisista lähteistä, olisi kirja voinut olla nautittavampikin.

Saatan mielenkiinnosta tarttua sarjan seuraaviin osiin Epäilykseen ja Aamunkoihin, mutta en usko, että minusta tulee fanaattista Twilight - fania. Bellan ja Edwardin tarina kun ei minusta ole se paras ihmisen ja vampyyrin välinen rakkaustarina.

------

Alkuteos: New moon
WSOY 2010, 455 s.
Suom. Tiina Ohinmaa
kirjastosta