Siitä lähtien kun näin melkein kokonaan Will Smithin tähdittämän leffaversion Richard Mathesonin kirjasta, olen halunnut lukea tämän. En yleensä tykkää lukea kirjoja, joista on tehty elokuva sen jälkeen kun olen nähnyt elokuvan, koska alan liikaa vertailla niitä kahta keskenään. Vampyyrikirjojen ystävänä oli kuitenkin pakko tehdä tässä tapauksessa poikkeus.
Robert Neville on ainoa ihminen maailmassa, jossa kaikki muut ovat muuttuneet verenhimoisiksi vampyyreiksi. Robert saalistaa vampyyreitä päivisin ja viettää yönsä linnoitetussa kodissaan yrittäen löytää järkevää syytä vampyyrien olemassaololle ja yleisimpiin vampyyreihin liitettyihin myytteihin. Vaikka Robert on ainoana ihmisenä immuuni muut muuttaneelle tartunnalle, voiko Robert todella olla niin yksin kuin kuvittelee olevansa?
Olen legenda onnistui heti nousemaan yhdeksi suosikeistani vampyyriaiheisessa kirjallisuudessa. Se on loistava tarina yksinäisyydestä ja selviytymisestä maailmassa, jossa on todella yksin. Tarina etenee sopivan nopeasti, eikä paikalleen jäädä liian pitkäksi aikaa, joten kirjan parissa ei todellakaan tylsistynyt. Erityisesti pidin Nevillen tutkimuksista esimerkiksi siitä miksi vampyyrit kavahtavat ristejä tai valkosipulia. Myönnän, että ainakin itse pidän noita asioita vampyyrien osalta itsestäänselvinä (paitsi ehkä valkosipulia), enkä ole koskaan pohtinut tarkempia syitä vampyyrimyytteihin.
Hieman harmittaa, että luin tämän vasta kun olin nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Tahtomattani useammassakin kohdassa mietiskelin, että nämä ja nämä asiat olivat elokuvassa eri tavalla. Tuo leffa ei mielestäni ollut mitenkään erityisen hyvä, mutta onneksi kirja oli paljon parempi. Juuri tämän takia pitäisi aina ensiksi lukea kirja ja katsoa elokuva vasta sitten, mutta luultavasti silloin tulee vain vertailtua toisinpäin.
Olen legenda oli todella erinomainen kirja, jota voi lämpimästi suositella kaikille vampyyreiden ystäville sekä niillekin, jotka eivät välttämättä rakasta nykypäivän hampaansa tylsistyttäneitä ja yliromanttisia verenimijöitä. Tarinahan on alunperin julkaistu jo 1954 ja on toiminut esikuvana monille tämän jälkeen julkaistuille vampyyritarinoille.
Olen legenda onnistui heti nousemaan yhdeksi suosikeistani vampyyriaiheisessa kirjallisuudessa. Se on loistava tarina yksinäisyydestä ja selviytymisestä maailmassa, jossa on todella yksin. Tarina etenee sopivan nopeasti, eikä paikalleen jäädä liian pitkäksi aikaa, joten kirjan parissa ei todellakaan tylsistynyt. Erityisesti pidin Nevillen tutkimuksista esimerkiksi siitä miksi vampyyrit kavahtavat ristejä tai valkosipulia. Myönnän, että ainakin itse pidän noita asioita vampyyrien osalta itsestäänselvinä (paitsi ehkä valkosipulia), enkä ole koskaan pohtinut tarkempia syitä vampyyrimyytteihin.
Hieman harmittaa, että luin tämän vasta kun olin nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Tahtomattani useammassakin kohdassa mietiskelin, että nämä ja nämä asiat olivat elokuvassa eri tavalla. Tuo leffa ei mielestäni ollut mitenkään erityisen hyvä, mutta onneksi kirja oli paljon parempi. Juuri tämän takia pitäisi aina ensiksi lukea kirja ja katsoa elokuva vasta sitten, mutta luultavasti silloin tulee vain vertailtua toisinpäin.
Olen legenda oli todella erinomainen kirja, jota voi lämpimästi suositella kaikille vampyyreiden ystäville sekä niillekin, jotka eivät välttämättä rakasta nykypäivän hampaansa tylsistyttäneitä ja yliromanttisia verenimijöitä. Tarinahan on alunperin julkaistu jo 1954 ja on toiminut esikuvana monille tämän jälkeen julkaistuille vampyyritarinoille.
--------
Alkuteos: I Am Legend
Vaskikirjat 2007, 163 s.
Suom. Vuokko Aitosalo
kirjastosta
Minunkin on pitänyt lukea tämä jo kauan. Muistan nähneeni leffan ja pitäneeni sitä keskinkertaisena, mutta sitten luin jostain saman kuin mitä sinä kirjoitat, eli että kirja on valovuoden verran parempi ja että varsinkin elokuvan loppu vesittää kirjan idean.
VastaaPoista