Mari Manninen: Yhden lapsen kansa & Elina Järvi, Tiina Hotti ja Outi Poppius: Error - Mielen häiriöitä

Luen tietokirjoja oikeastaan todella vähän, mutta tänä vuonna ehdin jo alkuvuodesta lukea pari tietokirjaa ja nyt loppuvuodesta kaksi lisää. Se taisikin olla pari enemmän kuin viime vuonna. Lukulistalla on pari kiinnostavaa tietokirjaa, joten ensi vuonna blogissani nähdään vielä lisääkin muutakin kuin kaunokirjallisuutta.

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa ja Elina Järven, Tiina Hottin ja Outi Poppiuksen Error - Mielen häiriöitä taitavat jäädä vuoden viimeisiksi blogatuiksi kirjoiksi. 

Vuoden viimeinen lukemani kirja on Sarah Andersenin mainio sarjakuva Adulthood is a Myth, josta saatan ehkä kirjoittaa blogiinkin myöhemmin. Ensi vuonna yritän tuoda blogiini myös lukemani sarjakuvat, sillä tänäkin vuonna olen lukenut mahtavia sarjakuvia (esim. Kati Närhen loistava Agnes -trilogia), mutta jotka jäivät kuitenkin kirjoittelematta blogiin.

MARI MANNINEN: YHDEN LAPSEN KANSA

Mari Mannisen Kiinan yhden lapsen politiikan vaikutuksia käsittelevä Yhden lapsen kansa voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Innostun todella harvoin Finlandia voittajista, mutta koska Kiina on kiehtonut minua aina, kiinnostuin Mannisen kirjasta ja laitoin heti voittajan selvittyä varausta kirjastoon. Nopeus oli todellakin valttia, sillä kirjalla näyttäisi nyt olevan lähemmäs sata varausta jonossa. 

Yhden lapsen politiikka oli Kiinassa voimassa vuosina 1979-2015, jolloin perheet saivat hankkia vain yhden lapsen. Kiinalaiset naiset tuntevat yhden lapsen politiikan aiheuttamata pakkoabortit ja salasynnytykset. Yhden lapsen kansa kertoo kymmenen kiinalaisperheen tarinan.

Ehdottomasti mielenkiintoinen kirja. Aiheeltaan tärkeä ja kiinnostava, mutta samalla ei mitenkään raskasta luettavaa. Sivujakin kirjassa on hieman reilu 200. Itselleni tällainen kevyehkö tietokirja sopi loistavasti, sillä raskaslukuiset tietokirjat eivät välttämättä jaksa pitää mielenkiintoani yllä, vaikka ne käsittelisivätkin itseäni kiinnostavaa aihetta.

Yhden lapsen kansa oli ainakin minulle valaiseva katsaus Kiinan yhden lapsen politiikan vaikutuksiin. Manninen on selvästi tehnyt ison työn tutkiessaan tällaista aihetta.

 

-----

Atena 2016, 205 s.

kirjastosta 

ELINA JÄRVI, TIINA HOTTI & OLGA POPPIUS: ERROR - MIELEN HÄIRIÖITÄ

Tämä kirja on ollut lukulistallani jo pitkään, sillä mielenterveysongelmat ovat minulle tuttuja lähipiiristäni ja siksi itselleni tärkeä asia. Error - Mielen häiriöitä tuli luettua jo marraskuun viimeisillä päivillä. Hetken mietin jätänkö kirjasta bloggaamisen väliin, koska lukemisesta ehti vierähtää aikaa. Joulukuun puolella lueskelin tätä kuitenkin uudestaan ja päätin, että näin tärkeästä kirjasta ei voi jättää bloggaamatta.

Puolet suomalaisista kärsii mielenterveyden häiriöistä jossain elämänsä vaiheessa. Kirjassa kertoo tarinansa 15 ihmistä, joiden elämään vaikuttaa jokin mielen häiriö, kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö, pakko-oireinen häiriö tai skitsofrenia. 

Vau mikä kirja! Kaikin puolin niin tärkeä ja tarpeellinen kirja, jonka toivoisin jokaisen lukevan. Error - Mielen häiriöitä osoittaa miten syyt "hulluuden"  eli mielenterveysongelmien takana ovat hyvin monenlaiset ja miten tärkeää etenkin läheisten ja muiden ihmisten tuki mielenterveysongelmaiselle on.  

Hienoa, että kirjassa esiintyvät ihmiset kertovat tarinansa omalla nimellään ja naamallaan. He kertovat omista kokemuksistaan ja diagnooseistaan hätkähdyttävänkin avoimesti. Mukana on niin julkisuuden henkilöitä kuin tavallisia ihmisiäkin. Mielenterveysongelmat ovat vieläkin vähän sellainen aihe, että niistä ei herkästi puhuta, joten hienoa, että kirjassa esiintyvät henkilöt ovat uskaltaneet rohkeasti avautua mielenterveysongelmistaan.

Error - Mielen häiriöitä on hieno kirja ja suosittelen erittäin painokkaasti jokaista, jota kirja edes vähän kiinnosta, lukemaan se. 

-----

Like 2016, 243 s.

kirjastosta

 

Ursula Poznanski: Äänet

Luen aika harvoin dekkareita, mutta Ursula Poznanskin kirjoihin olen tykästynyt oikein kovasti. Viisi oli loistava, Sokeat linnut ei ehkä aivan niin hyvä, mutta melko nautittava kuitenkin. Äänet on yksi erityisesti kirjakesältä odottamiani kirjoja ja tämän aloitinkin heti kun sain kirjan käsiini. 

Yksi Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrisen osaston lääkäreistä löydetään raa'asti murhattuna sairaalan tiloista. Osasto on erikoistunut vaikeasti traumatisoituihin potilaisiin, joten epäiltyjä murhalle on helppo löytää. Osaston potilaat kuulevat olemattomia ääniä, elävät omissa maailmoissaan tai eivät kommunikoi lainkaan, joten Beatrice Kasparyn ja hänen työkavereidensa tehtävästä ei tule helppoa. Sitten osastolta löydetään toinenkin ruumis...

Oi miten ihanaa olikaan pitkästä aikaa lukea kirjaa, jota haluaisi vain ahmia eteenpäin. Harmi, että välillä piti töissäkin käydä, koska muuten tämä olisi melko varmasti mennyt melkeinpä yhdellä istumalla.

Pidin erittäin paljon ensimmäisestä lukemastani Poznanskista eli Viidestä, mutta Sokeat linnut oli laahaavana selkeä notkahdus edellisestä osasta. Onneksi Äänet on melkeinpä yhtä hyvä kuin Viisi. Viihdyttävä, koukuttava ja ahmittava dekkari, jonka rauhallisemmasta tahdista ja taitavasti rakennetusta juonesta pidin kovasti. Toki tässäkin on ajoittain vähän enemmän jännitystä ja menoa, mutta minä ainakin kiittelen, että kirja ei ollut alusta loppuun sellaista rymistelyä, että perässä ei tahdo pysyä.

Beatricen ja hänen työparinsa Florinin välillä oli jo edellisissä kirjoissa selvää jännitettä, mutta nyt asioissa päästään eteenpäin. Beatrice on yksityiselämänsä niin vaikeassa tilanteessa, että seurauksena kaikesta tässä kirjassa tapahtuneesta on pakko olla lisää sotkuja yksityiselämän puolelle. Dekkareissa päähenkilöiden yksityiselämä on itselleni yleensä sitä kaikkein kiinnostamattominta (pidän enemmän kaikesta mikä liittyy rikosten tutkimiseen ja selvittämiseen), mutta Poznanskin kirjoissa olen oikeastaan pitänyt myös niistä osioista. Ehkä siksi, että Beatrice Kaspary on hahmona aidosti kiinnostava ja erittäin onnistunut.

Poznanskilta ei ole ainakaan vielä ilmestynyt jatkoa sarjalle jo ilmestyneiden kolmen osan jälkeen. Tämä kirjahan on alkuperäiskielellä ilmestynyt vasta viime vuonna, joten mahdollista neljättä osaa joutunee vähän aikaa odottamaan. Mutta ehdottomasti jatkan Beatrice Kasparyn tutkimusten parissa kunhan Poznanski kynäilee jatkoa.

-------

Alkuteos: Stimmen

Atena 2016, 406 s.

Suom. Anne Mäkelä

arvostelukappale (kiitos kustantajalle!)

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia - Vähäsanaista vertaistukea

Karoliina Korhosen Finnish Nightmares on noussut suureksi ilmiöksi sosiaalisessa mediassa ja itsekin olen naureskellut näille suomalaisten painajaisille ainakin Instagramin puolella. Halusin ehdottomasti lukea näitä myös kirjan muodossa, vaikka osan kirjassa mukana olevista tilanteista olinkin jo aiemmin muualla nähnyt.    

Suomalaisten painajaisia - Vähäsanaista vertaistukea kertoo keskivertosuomalaisesta Matista, joka kohtaa monenlaisia suomalaisille kiusallisia tilanteita. Niihin kuuluvat ainakin se kun ventovieras katsoo silmiin ja hymyilee tai kun ruoan kanssa ei saakaan maitoa.

Suomalaisten painajaisia on sympaattinen ja hauska pieni kirja, joka ainakin minulla nosti hymyn huulille. Matin kohtaamat painajaiset olivat melkoisen osuvia ja yllättäen tunnistin itseni useammastakin kohdasta. Ilmeisesti minunkin sisälläni asuu pieni Matti. Korhonen on muuten onnistunut tekemään Matista yllättävän ilmeikkään, vaikka hahmo ei ole muutamaa viivaa monimutkaisempi.

Aivan täydellisesti itseeni sopivia suomalaisia painajaisia ja tilanteita, jotka itse koen  vaivaannuttaviksi olivat mm. kun kaupassa myyjä tulee kysymään tarvitsetko apua ja sanot vain katselevasi, mutta kohta tarvitsetkin myyjän apua tai kun joku kehuu sinua julkisesti. Mukavaa, että tuollaiset ihan mitättömiltä vaikuttavat tilanteet ovat jonkun muunkin mielestä painajaismaisia.

Vaikka kirjan tilanteet saattavatkin olla hieman kliseisiä, tämä kirja saattaisi hyvinkin toimia lempeänä ja hauskana tutustuttamisena suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin jollekin sitä vähemmän tuntevalle. 

------

Atena 2016, 100 s.

Suom. Ville Lähteenmäki

arvostelukappale (kiitos kustantajalle!)

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Joulukuussa luin Ursula Poznanskin edellisen suomennetun teoksen Vii5i ja uskallan vieläkin väittää, että se oli yksi parhaista lukemistani dekkareista. Poznanski oli onnistunut kirjoittamaan jännittävän ja mielenkiintoisen tarinan geokätköilyn ympärille. Koska Vii5i oli niin loistava lukukokemus, päädyin varailemaan ja lukemaan myös Sokeat linnut.

Leirintäalueelta löydetään kaksi ruumista: ammuttu mies ja kuristettu nainen. Murhatuilla ei vaikuta olevan mitään yhdistävää tekijää tai yhteistä. Sitten Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary saa selville, että molemmat kuuluivat samaan Facebookin runoryhmään. Harmittomalta vaikuttavassa ryhmässä jäsenet jakavat muille runoja ja niihin yhdistettyjä valokuvia. Kun seuraava ryhmän jäsen kuolee, Beatricen on sukellettava syvemmälle sosiaalisen median kiemuroihin.

Toivoin, että Sokeat linnut olisi ollut yhtä loistava tai ainakin melkein kuin edellinen Poznanskin teos, mutta valitettavasti tämä oli ainoastaan ihan hyvä, eikä yltänyt lähellekään loistavaa. Tarina ei tuntunut hetkeäkään todella vetävältä tai kiinnostavalta, mutta jaksoin toivoa vielä loppuun asti, että jossain kohdassa tapahtuisi kunnon käänne parempaan.

Facebookin runoryhmän jäsenten kommentit ja yleensäkin sosiaalinen media ovat vahvasti mukana kirjassa ja etenkin noita kommentteja on käytetty kiinnostavasti osana tarinaa. En kuitenkaan koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut somesta tai ollut Facebookin aktiivikäyttäjä, joten ehkä senkään takia Sokeat linnut ei minun kohdallani oikein toiminut.

Vaikka Sokeat linnut ei minua onnistunutkaan hurmaamaan, missään vaiheessa ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt tämän kesken. Poznanski kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti ja viihdyttävästi, että kirjan luki mielellään jo senkin takia, vaikka juoni ei vakuuttanutkaan.

-------

Alkuteos: Blinde Vögel

Atena 214, 425 s.

Suom. Anne Mäkelä

kirjastosta

Ursula Poznanski: Vii5i

Tämä kirja tarttui mukaani kirjaston uutuushyllystä ja ehti lojua pitkään kirjapinon pohjalla. Useamman kerran mietin palauttaisinko kirjan lukemattomana takaisin vai jättäisinkö vielä odottamaan sellaista hetkeä, että tekee mieli tarttua jännäriin. Aina päädyin jälkimmäiseen ja olen siitä iloinen, koska kun vihdoinkin tuntui oikealta ajalta lukea tämä, nautin tarinasta todella paljon.

Lehmälaitumelta Saltzburgin läheltä löytyy naisen ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatteja. Ne vievät rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparyn paikkaan, josta löytyy käsi ja arvoitus, joka vie poliisit seuraavalle karmivalle kätkölle. Napatakseen murhaajan Beatricen ja hänen kollegoidensa on lähdettävä mukaan geokätköilypeliin, minkä lisäksi murhaajan kiinnisaamista vaikeuttavat todistajien katoamiset ja kuolemat.

Vii5i oli ehdottomasti yksi parhaista lukemistani jännäreistä. Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien tarina onnistui pitämään minua tiukasti otteissaan, etenemään hyvällä tahdilla ja, mikä parasta, yllättämään useammankin kerran. Poznanski on onnistunut rakentamaan tarinan loistavasti, sillä en missään vaiheessa tylsistynyt tai osannut ollenkaan aavistella loppupuolen yllätystä tai muita tarinan käänteitä.

Ennen kirjan lukemista en tiennyt geokätköilystä oikeastaan muuta kuin perusidean, mutta kirja tarjosi mielenkiintoisen katsauksen geokätköilyyn ja herätti kiinnostukseni harrastusta kohtaan. En ole ulkoilmaihmisiä tai nauti metsässä rämpimisestä, mutta silti kätköjen piilottaminen toisten löydettäväksi koordinaattien avulla on erittäin kiehtova ajatus.

Vii5i olikin sitten vähään aikaan viimeinen kirjastosta lainattu kirja, mitä aion lukea. Joululomalla on vihdoinkin hyvää aikaa lukea kirjahyllyyni kasautunutta lukemattomien, omien kirjojen pinoa. Ensimmäisen siitä pinosta olenkin jo ehtinyt lukea, mutta siitä myöhemmin lisää. 

-----
Alkuteos: Fünf
Atena 2013, 426 s.
Suom. Anne Mäkelä
kirjastosta

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla - matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

Tällaista löytyi taas kirjaston uutuushyllystä, jonka tarjontaa kannan kirjastosta kotiin vähän liiankin usein ja paljon. Ehkä pitäisi tutustua myös vähän vanhempaan kirjallisuuteen, mutta uutuuksista niin kätevästi aina löytyy luettavaa.

Parikymmentä vuotta Suomessa asunut Hermann Schmitz ei tunne oloaan suomalaisesta vaimosta ja lapsista huolimatta suomalaiseksi, joten hän päättää muuttua supisuomalaiseksi. Muutokseen kuuluvat muun muassa jokatorstainen hernerokka, perjantaikännit, tango ja risteilyt. Ja tietenkin myös kiroileminen ja unien näkeminen suomeksi sekä Suomen kansalaisuus.

Täällä pohjoisnavan alla sisältää varsin tarkkoja huomioita suomalaisista ja suomalaisuudesta, joita ei ehkä tule syntyperäisenä suomalaisena ajatelleeksi samalla tavalla. Kirjaa lukiessa alkoi hymyilyttämään useampaankin kertaan, koska Schmitzin kirjoitustyyli on hauskaa ja hyväntuulista. Viihdyin kirjan parissa erinomaisesti ja tämä oli juuri sopivan kepeää viihdettä kun edelliset lukemani kirjat olivat hyvin erilaisia kuin tämä. Schmitzin suomalaisuuden tavoittelu imaisi niin hyvin mukaansa, että kirjan luki erittäin nopeasti.

Jos yhtään kiinnostaa miten suomalaiseksi tullaan, kannattaa Täällä pohjoisnavan alla lukea, sillä letkeä teksti tuo hymyn huulille ja ainakin itselleni tämä antoi hieman vaihtelua kun on viime aikoina lukenut vähän vähemmän hyväntuulisia kirjoja.

------

Alkuteos: Die spinnen, die Finnen. Mein Leben im hohen Norden

Atena 2013, 305 s.

Suom. & toim.  Heli Naski
kirjastosta

Mia Vänskä: Musta kuu

Koulukiireiden takia lukeminen on jälleen jäänyt vähemmälle, enkä ole edes ehtinyt kirjoitella muutamasta kirjasta, jotka jo ennen suurempien kiireiden iskemistä ehdin lukea. Korjataan nyt vihdoinkin vähän tilannetta. Toivottavasti taas pian olisi aikaa syventyä taas lisää kirjoihin, eikä pelkästään tenttikirjoihin.

Syrjäiseen mökkikylään on saapunut sekalainen joukko asukkaita, joiden joukossa on muun muassa hermolepoa perheestään kaipaava nelikymppinen Annukka, lapsensa kanssa lomaileva Juhani sekä lööpeistä tuttu bändi, jonka tarkoituksena on paikkailla jäsenten kireitä välejä. Kun mökkiläiset tekevät yöllisen retken lähistöllä sijaitsevalle vanhalle uhripaikalle, oudot tapahtumat alkavat piinata mökkiläisiä. Metsä alkaa tuntua omituiselta, kuu hohtaa keskellä kirkasta päivää ja kaikkialla on outoja, mustia perhosia. Rannasta löytyvät perhosiin peittynyt ruumis osoittaa viimeistään sen, että jokin on pahasti vialla Kapeenkärjen lomamökeillä.

Mia Vänskän edellinen ja samalla esikoiskirja Saattaja oli mielestäni erinomaista suomalaista kauhua. Samaa mieltä olivat monet muutkin, sillä kirja keräsi ylistäviä arvioita. Oli siis selvää, että lukisin Vänskän seuraavankin kirjan, sillä halusin nähdä olisiko teos yhtä hyvä kuin kirjailijan edellinenkin. Musta kuu ei ehkä ollut aivan niin hyvä kuin Saattaja, mutta sai minut kuitenkin lukemaan sivun toisensa jälkeen malttamattomana ja halukkaana tietämään mitä seuraavaksi tapahtuu. Itse asiassa onnistuin koukuttumaan tähän kirjaan jo pelkästään lukemalla takakansitekstin ja ensimmäisten sivujen jälkeen olin lopullisesti kirjan pauloissa.

Vänskä osaa rakentaa hyvin kauhua ja jännitystä, joka kiehtovasti punoutuu yhteen myyttien kanssa. Kirjan tapahtumat etenevät juuri sopivan hitaalla tempolla ja kauhutunnelmaa kasataan pikku hiljaa pala palalta kunnes päästään käännekohtaan, joka laittaa kauhun kunnolla liikkeelle. Onneksi tapahtumat eivät kuitenkaan etene liian hitaasti, jolloin vaarana on lukijan täydellinen kyllästyttäminen. Vajaalla 300 sivulla Musta kuu on juuri sopivan pituinen, sillä minulle ei tullut missään vaiheessa hetkiä, jolloin olisi ajatellut, että kirjasta olisi voinut katkaista pois paljon turhaa.

Syrjäinen mökkikylä tapahtumapaikkana on ehkä hieman kliseinen, sillä tuollaisissa paikoissa suorastaan odottaa tapahtuvan jotain kauheaa. Jos kirja on muuten todella viihdyttävä ja kiinnostava, en ainakaan minä välitä pienestä kliseisyydestä. Musta kuu ei ole täydellinen kirja, mutta silti hyvä lisä suomalaiseen kauhuun, jota ainakin minun luettavakseni päätyy aivan liian vähän.

------

Atena 2012, 295 s. 
kirjastosta

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Tämä kirja olisi minulta varmaan kokonaan jäänyt huomaamatta ellen olisi törmännyt siihen muutamassa kirjablogissa. Muiden mielipiteistä kiinnostuneena päätinkin sitten lisätä kirjan lukulistalleni siitäkin huolimatta, että en voi sanoa lukeneeni kaikkia Sherlock Holmes - tarinoita tai mitenkään erityisesti tietäväni Arthur Conan Doylen elämästä, mitkä molemmat kuuluvat vahvasti tähän kirjaan.

Vuonna 1893 Arthur Conan Doyle päättää kuuluisaan salapoliisihahmoonsa kyllästyneenä kirjoittaa viimeisen Sherlock Holmes - seikkailun. Saatuaan vihjeen nuoren naisen murhasta Conan Doyle haluaa todistaa kaikille, että pystyy ratkaisemaan murhan vähintäänkin yhtä helposti kuin kuuluisa salapoliisilegenda. Vuonna 2010 Conan Doylen pitkään kadoksissa olleen päiväkirjan oletettu löytäjä kuolee ja päiväkirja varastetaan. Innokas sherlockisti Harold White päättää etsiä tuttavansa murhaajan ja samalla mahdollisesti myös päiväkirjan, joka paljastaisi Conan Doylen elämään liittyvät mysteerit.

Näin mielenkiintoisesta ideasta olisi varmasti saanut aikaan paremmankin kirjan, mutta mielestäni kirja ei ollut mitenkään loistava, mutta ei myöskään erityisen huono, jotain siltä väliltä. Pidin enemmän Conan Doyle - tarinasta kuin nykypäivään sijoittuvasta murhatutkimuksesta ja kadonneen päiväkirjan etsinnästä. Enpä olisi uskonut, että jotkut tarinassa olevista tapahtumista oikeasti tapahtuivat Conan Doylelle, vaikka niiden ympärille Moore onkin lätkäissyt aimo annoksen myös fiktiota.

Nykypäivään sijoittuvan tarinan suurin heikkous on päähenkilö. Harold on vähän liian hajuton ja mauton, että hahmo toisi tarinaan lisää kiinnostavuutta. Jos päähenkilönä olisi ollut joku yhtä karismaattinen kuin vaikkapa itse Sherlock Holmes, olisi muita tarinan puutteita voinut katsella sormien läpi. Muutamassa kohdassa 2000-luvun tarina oli sekava ja epäuskottava, mutta onneksi Conan Doyle - kuvio pysyi paremmin kasassa.

Kuolema Sherlock-seurassa tarjoili aihepiiriin vain pintapuolisin tutustuneelle lukijalle uutta tietoa Arthur Conan Doylesta ja Holmes - tarinoistakin. Jännärinä kirja oli enemmänkin sherlockmaista hillittyä jännitystä kuin selkäpiitä karmivaa pelottelua. Olen ehdottomasti enemmänkin jälkimmäisen jännityksen ystävä, mikä saattoi vaikuttaa mielipiteeseeni. Omasta mielestäni Kuolema Sherlock-seurassa oli ihan mukavaa luettavaa, hyvää viihdettä ja ajanvietettä ainakin.

------

Alkuteos The Sherlockian / The Holmes Affair

Atena 2012, 477 s.

Suom. Taina Wallin
kirjastosta

Ali Shaw: Tyttö, joka muuttui lasiksi

Siskoni ehti lukea tämän kirjan ennen minua ja suositteli lämpimästi kirjan lukemista. Olinkin tämän jo pelkän takakansitekstin perusteella kirjastosta valinnut, mutta tämä oli jotenkin vain jäänyt lojumaan muun lukupinon sekaan ennenkuin vihdoinkin otin siskoni suositteluista vaarin. :)

Epäsosiaalinen valokuvaaja Midas Crook törmää sattumalta metsässä harhailevaan Ida Maclairdiin, joka kävelee kainalosauvoineen kömpelösti ja on muutenkin hyvin hauraan oloinen. Pian Midakselle selviää, että Idan jalat ovat läpinäkyvää lasia. Lasittumiselle ei ole parannuskeinoa ja Ida on hiljalleen muuttumassa kokonaan lasiksi. Midas ja Ida rakastuvat ja heidän yhteinen aikansa uhkaa käydä vähiin.

Tyttö, joka muuttui lasiksi on kaunista maagista realismia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen St. Hauda's Landin saaristoon, joka on kirjassa kuvattu erittäin rikkaasti. Syrjäisessä saaristossa tapahtuu paljon enemmän kuin voi arvatakaan, onpa mukana jopa lentäviä lehmiä. Shaw kuvailee saaristoa kauniisti ja yksityiskohtaisesti, minkä vuoksi maisemat voi selvästi nähdä mielessään.

Kirjassa on Midaksen ja Idan lisäksi mukana useita muitakin kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta ehdottomasti mielenkiintoisin on pääkaksikko. Etenkin ujo Midas, jonka isäongelmia selitetään runsaasti takaumissa. Myös muiden hahmojen menneisyyksien tapahtumia raotetaan takaumissa, jotka tekevät henkilöistä moniulotteisempia.

Tyttö, joka muuttui lasiksi on koskettava aikuisten satu, jonka parissa viihtyy erinomaisesti. Vaikka loppuratkaisun ehkä arvaisikin etukäteen, onnistuu se koskettamaan. Itse en todellakaan ole mitään vetistelevää sorttia, mutta lopussa meinasi nousta kyynel silmään, koska loppu oli niin kauniisti ja koskettavasti kerrottu. Hieno tunnelma kuljettaa tarinaa eteenpäin sujuvasti, vaikka joiltain osin kirja ei ehkä mikään kovin erikoinen olekaan. Kaunis satu se kuitenkin on ja suosittelen lämpimästi lukemaan :)

------

Alkuteos: The girl with glass feet

Atena 2011, 394 s.

Suom. Taina Wallin
kirjastosta

Matt Haig: Radleyn perhe

Viime aikoina ei ole tullut luettua juurikaan vampyyrikirjoja. Odottelen kovasti Charlaine Harrisin Southern Vampire Mysteries- / Sookie Stackhouse - sarjan seitsemännen osan suomennosta (joskin olen jo englanniksi kahta uusinta kirjaa lukuunottamatta koko sarjan lukenut), mutta muuten eteen ei ole sattunut yhtään mielenkiintoista verenimijäromaania. Olinkin siis iloisesti yllättynyt kun bongailin eräästä vanhasta lehdestä tämän kirjan arvostelun. Pakkohan se oli heti saada luettavaksi!

Peter ja Helen Radley sekä heidän lapsensa Rowan ja Clara vaikuttavat aivan tavalliselta keskiluokkaiselta perheeltä, joka asuu tavallisessa talossa lähiössä ja tekee aivan tavallisia ihmisten juttuja. Perheellä on kuitenkin synkkä salaisuus - he ovat vampyyreitä. Radleyt ovat Pidättäytyjiä eli he ovat jättäneet verenjuonnin ja yrittävät vastustaa kaikkea, mikä vampyyreille on luontevaa. Täydellisen elämän kulissit alkavat kuitenkin tulla rymisten alas kun perhe sekaantuu tapahtumiin, joista on vakavia seurauksia. Pystyvätkö Radleyt pitämään salaisuutensa kun kuvioihin sekoittuu ruumis, poliisit ja Peterin aktiivivampyyri isoveli Will, jolla on kaikkea muuta kuin puhtaat jauhot pussissaan?

Radleyn perhe alkaa vahvasti ja juuri tuo vahva aloitus saa lukemaan eteenpäin tarmokkaasti lyhyiden lukujen avustamana. Kirjassa kuvataan hyvin niitä ongelmia, joita Radleyt joutuvat kohtaamaan yrittäessään salata ja tukahduttaa todellisen luonteensa. Kenelläkään perheenjäsenistä ei ole helppoa. Mukana oleva ripaus huumoria värittää kerrontaa mukavasti, eikä tee kirjasta liian tosikkomaista vampyyritarinaa.

Tavallisen kerronnan sekaan on tiputeltu otteita "Pidättäytyjän käsikirjasta", joka on opaskirja kaikille verenjuonnin jättäneille vampyyreille. Käsikirjassa pyritään opastamaan, miten Pidättäytyjä voi elää tavallista elämää ihmisten keskellä ilman, että hänet valtaa himo imeä veret jokaiselta naapurilta. Tällaisen lisäinfon kertominen auttaa huomattavasti pääsemään syvemmälle kirjan maailmaan, koska joissain kohdissa vampyyrien asioiden selittäminen ohitetaan varsin nopeasti ja vain raapaisemalla pintaa.

Kirja oli loppupuolelta hiukan pettymys. Vahvan alun jälkeen olisi toivonut, että sama meno jatkuu myös loppuun asti, mutta lopussa tapahtumat menevät eteenpäin sekavammin ja nopeammin, jolloin mukana pysyminen on hankalaa. Myös varsinainen loppuratkaisu oli omaan makuun vähän liian helppo. Olisin kaivannut loppuun jotain omaperäisempää ratkaisua.

Radleyn perhe on mukiinmenevä vampyyrikirja. Se ei kuulu parhaimmistoon kaikista lukemistani vampyyreistä kertovista kirjoista, mutta ei myöskään huonoimpiin. Suurelta osin mielenkiintoisen lähtöasetelmansa ansiosta kirja sijoittuu siis hyvään keskikastiin. :)

------

Alkuteos: The Radleys

Atena 2011, 413 s.

Suom. Taina Wallin

kirjastosta