Satu Mattila-Laineen esikoisteoksen huomasin Kariston uutuusluettelossa jo niinkin aikaisin kuin huhtikuussa. Kirjastosta tämä tuli varauksena ihan tuoreeltaan, mutta jäi sitten kuitenkin jostain syystä vain lojumaan lukupinoon. Sopivaa lukuintoa odotellessa ehdin lukea useammankin blogikirjoituksen kirjasta, mutta Unilmian bloggauksesta sain lopulta sysäyksen tarttua tähän.
Epilepsiaa sairastava 15-vuotias Elisa päätyy poikkeuksellisen rajun kohtauksen jälkeen aikamatkalle 1930-luvun kaatumatautiparantolaan. Elisa tapaa laitoksessa asuvan Annan, joka opastaa Elisan parantolan arkeen. Parantolassa työskentelevällä epäilyttävällä tohtori Gromanilla on mielessä jotain pahaenteistä Elisan ja Annan varalle.
Heti ensimmäisillä sivuilla silmiin pisti vähän kankea ja töksähtelevä kieli ja dialogi. Vähän jo tuskastuin alussa kun jotenkin tuntui, että mikään mitä hahmot sanoivat ei ollut ollenkaan luontevaa. Onneksi tuo ei kuitenkaan häirinnyt niin paljoa, että olisin jättänyt kirjan kesken, vaan tarina nappasi kaikesta huolimatta mukavasti otteeseensa. Parantola on erittäin nopealukuinen ja sen voi helposti ahmaista vaikka yhdeltä istumalta.
Mattila-Laine kuvaa hienosti 1930-lukua ja vanhoja epilepsian hoitomuotoja, joihin kuuluvat esimerkiksi suolaton ruokavalio ja eristys. Kiehtovinta kirjassa olikin ehkä juuri ajankuva.
Parantola on lyhyt kirja, vain 154 sivua. En taida olla ainoa, josta kirja on tuntunut jopa liian lyhyeltä. Tarinassa mennään eteenpäin välillä liian nopeasti ja hätäisesti, eikä parantolan kiehtovaa arkea valoteta kuin pienen pintaraapaisun verran. Tässä olisi varmasti ollut aineksia vaikka puolet pidempään kirjaan, jossa mielenkiintoisesta tarinasta olisi varmasti saatu vielä enemmän irti.
Parantola oli mukava nuortenkirja, vaikka aina teksti ei ollutkaan täydellisen sujuvaa ja tarina olisi ehkä tarvinnut lisäsivuja toimiakseen vielä paremmin. Plussaa kuitenkin kivoista kansista ja mukavasti toimivasta aikamatkustusjuonesta.
Heti ensimmäisillä sivuilla silmiin pisti vähän kankea ja töksähtelevä kieli ja dialogi. Vähän jo tuskastuin alussa kun jotenkin tuntui, että mikään mitä hahmot sanoivat ei ollut ollenkaan luontevaa. Onneksi tuo ei kuitenkaan häirinnyt niin paljoa, että olisin jättänyt kirjan kesken, vaan tarina nappasi kaikesta huolimatta mukavasti otteeseensa. Parantola on erittäin nopealukuinen ja sen voi helposti ahmaista vaikka yhdeltä istumalta.
Mattila-Laine kuvaa hienosti 1930-lukua ja vanhoja epilepsian hoitomuotoja, joihin kuuluvat esimerkiksi suolaton ruokavalio ja eristys. Kiehtovinta kirjassa olikin ehkä juuri ajankuva.
Parantola on lyhyt kirja, vain 154 sivua. En taida olla ainoa, josta kirja on tuntunut jopa liian lyhyeltä. Tarinassa mennään eteenpäin välillä liian nopeasti ja hätäisesti, eikä parantolan kiehtovaa arkea valoteta kuin pienen pintaraapaisun verran. Tässä olisi varmasti ollut aineksia vaikka puolet pidempään kirjaan, jossa mielenkiintoisesta tarinasta olisi varmasti saatu vielä enemmän irti.
Parantola oli mukava nuortenkirja, vaikka aina teksti ei ollutkaan täydellisen sujuvaa ja tarina olisi ehkä tarvinnut lisäsivuja toimiakseen vielä paremmin. Plussaa kuitenkin kivoista kansista ja mukavasti toimivasta aikamatkustusjuonesta.
------
Karisto 2015, 154 s.
kirjastosta
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti