20. joulukuuta 2014

Charles Dickens: Saiturin joulu

En melkein uskalla edes myöntää, että en ole koskaan lukenut Charles Dickensin Saiturin joulua loppuun asti. Syystä tai toisesta aiemmat lukuyritykset ovat jääneet vain yrityksiksi, enkä ole tätä klassikkoa kokonaan lukenut. Nyt kun löysin kirjastosta tämän erittäin onnistuneesti kuvitetun painoksen,  päätin, että tällä kertaa vaikka pakotan itseni lukemaan loppuun. Onneksi pakkolukemiseen ei tarvinnut turvautua, sillä kun pääsin alkuun, tarina oli melkein jo yhteen putkeen luettukin.

Ebenezer Scrooge on vanha, itsekäs saituri, jonka mielestä joulu on silkkaa humpuukia. Epäsosiaalinen Scrooge saa jouluyönä yllättäen vieraakseen edesmenneen liikekumppaninsa Marleyn haamun, joka varoittaa Scroogea tämän elämäntapojen johtavan vielä samanlaiseen yksinäiseen kohtaloon kuin hänellä. Marley ei jää Scroogen ainoaksi henkimaailman vieraaksi, sillä pian hänen luonaan vierailevat menneen, nykyisen ja tulevan joulun henget.

Vaikka en ollut ennen tätä kirjasta lukenut kuin pätkiä, tarina oli kuitenkin tuttuakin tutumpi ja vähän ajattelin, että saankohan tästä mitään irti. Yllätyinkin positiivisesti kun tämä olikin lukukokemuksena paljon hienompi ja nautittavampi kuin osasin odottaakaan.

Saiturin joulu on koskettava ja sydämellinen tarina, joka on klassikkoasemansa ansainnut. Dickensin kerrontatyyli, tarinan kuljetus ja kaikki muukin oli suorastaan loistavaa. Eihän tätä voi muuta kuin kehua!

Tämän painoksen kuvitus on P. J. Lynchin kynästä. Lynch on onnistunut luomaan jokaisella kirjan kuvalla tarinaan loistavasti sopivan tunnelman. Näin hienosti kuvitettua ja visuaalisesti näyttävää kirjaa oli ilo lukea.

Eiköhän Saiturin joulusta tule minulle uusi jouluperinne ja kirja luettua ensi vuonna uudestaan.

-------
Alkuteos: A Christmas Carol, In Prose: Being A Ghost Story of Christmas
Kirjalito 2007, 159 s.
Suom. Antti Autio
kirjastosta

14. joulukuuta 2014

Juha-Pekka Koskinen: Lumottu lelutehdas

Juha-Pekka Koskisen mainion Haavekauppias - kirjan jatkon huomasin Kariston syksyn uutuusluettelosta ja varausta laitoin kirjastoon jo hyvissä ajoin, että kirjan saisin itselleni nopeasti luettavaksi. Ja kyllähän minä sainkin, mutta sitten Lumottu lelutehdas kuitenkin unohtui hetkeksi muiden lukemista odottavien kirjojen joukkoon. Lukemisen jälkeen tämä joutuikin odottamaan bloggaamista sairastelun takia, mutta nyt sitten vihdoinkin sain kirjoiteltua tästä.

Sami, hänen siskonsa Liisa ja heidän serkkunsa Joni livahtavat vanhaan lelutehtaaseen selvittelemään tehtaan kohtaloa. Kolmikko on varma, että purkutuomion saaneessa tehtaassa tapahtuu jotain kummaa ja tehdas ollaan purkamassakin täysin ilman syytä. Lelutehtaan uumenissa piilee salaovia, erikoisia lukkoja ja lähipiiriinkään ei voi enää luottaa.

Lumottu lelutehdas on juuri sopivan jännä ja vauhdikas tarina, joka onnistuu tempaisemaan lukijan täysillä mukaan tarinaan, vaikka sivuja kirjassa onkin vain 130. Koskinen on loistavasti onnistunut kertomaan Samin, Liisan ja Jonin seikkailun lelutehtaan uumenissa sujuvasti ja tiiviisti, eikä kirjan parissa todellakaan ehtinyt tylsistyä.

En ole koskaan ymmärtänyt kontinkieltä ja ehkä juuri sen takia pitänyt siitä. Lumottu lelutehdas kuitenkin tarjosi melkoisen kielikylvyn kontinkielestä erään uuden hahmon myötä, joten nyt kirjan luettuani kontinkieli ei enää tunnukaan niin käsittämättömältä ja ärsyttävältä.

Hieman harmitti, että kirjassa ei oltu enää Haavekaupungissa, josta olisin jo edellisessä kirjassa lukenut mielelläni enemmänkin. Hylätty lelutehdas salaisuuksineen on kuitenkin tapahtumapaikkana niin kiehtova, että lopulta en kaipaillut Haavekaupunkiin kuin aivan vähän. Onneksi kuitenkin tarinassa piipahtaa vähän pidempäänkin vanha tuttu.

Miranda Koskisen kansitaide oli loistavaa jo edellisessä kirjassa ja Lumotun lelutehtaankin kannet ovat erittäin mainiot. Etukannen kuva ei vielä ennen kirjan lukemista auennut, mutta tarinasta löytyi sitten selitys kuvalle. Nämä kannet käyvät kyllä loistavasti tähän kirjaan, kuten kävivät edelliseenkin.

Toivottavasti Koskinen kirjoittaa lisää jatkoa sarjalle. Ainakin täältä löytyy lukija Samin, Liisan ja Jonin tulevillekin seikkailuille.

------
Karisto 2014, 130 s.
kirjastosta

12. joulukuuta 2014

Kirjayllätys blogiystävälle

Rakastan kaikkia Secret Santa - tyyppisiä lahjojenvaihtoja, joten lähdin innolla mukaan Blogatin ja Elisa Kirjan järjestämään kirjaystävärinkiin, jossa jokaiselle osallistujalle arvotaan bloggaaja, jolle voi Elisa Kirjan valikoimista valita lahjaksi e-kirjan.

Minä sain kirjaystäväkseni Sockerslott - blogin Velman. En ole mikään erityisen loistava ruotsinkielen taitaja, joten otin avukseni rohkeasti Google kääntäjän (joka tunnetusti ei osaa tuottaa kovinkaan toimivaa suomea, mutta auttoi silti) ja tutustuin oikein kunnolla Velman blogiin, joka oli minulle muuten täysin uusi tuttavuus.

Huomasin, että Velma oli lukenut ja tykännyt Robert Galbraithin Käen kutsu - romaanista, joten päädyin valitsemaan lahjaksi sarjan kakkososan Silkkiäistoukan, jonka Velma kertoikin aikovansa lukea. 

Toivottavasti jatko on vielä lukematta ja Velma pääsee nauttimaan hyvistä lukuhetkistä kirjan parissa :)

1. joulukuuta 2014

Marja-Leena Mikkola: Helmenkantaja

Kaipasin Teemestarin kirjan jälkeen jotain aivan erilaista luettavaa ja yöpöydällä odottavasta kirjapinosta valikoitui luettavaksi Marja-Leena Mikkolan Helmenkantaja.

Reetta joutuu viettämään kesänsä vuokrahuvilalla, jonka lähellä sijaitsevassa joessa ei voi edes uida. Eräänä aamuna Reetta näkee joella pyrstön välähdyksen ja tempautuu seikkailuun veden pinnan alla sijaitsevaan maailmaan. Veden emännän pienokainen on siepattu ja vain helmenkantaja voi auttaa. Reetan on siis täytettävä osansa ikivanhasta ennustuksesta.

Helmenkantaja on ihastuttava saturomaani, joka kuljettaa syvälle vedenneitojen maailmaan. Tarina vie Reettaa maailman merillä, joten samaan tarinaan on mahtunut runsaasti eri puolilla maailmaa eläviä syvyyksien asukkaita. Lukemisen jälkeen olikin pakko googlettaa miltä näyttävätkään hurjat sapelihammaskalat, kauniit helmiveneet tai merten yksisarviset, sarvivalaat. 

Pidin päähenkilö Reetasta, joka on tällaiseen tarinaan juuri sopivan utelias ja rohkea sankaritar. Reetan ajoittain viileä suhtautuminen nuorempiin sisaruksiinsa tuntui välillä hieman oudolta, mutta ehkä se johtuu siitä, että minulla ei itselläni ole nuorempia sisaruksia, eikä siis kokemusta siitä miltä tuntuu kun joutuu hoitamaan pikkusiskoja tai -veljiä, vaikka ei yhtään haluaisi. Kirjan henkilöistä taiteilijapoika Kauri jäi hieman etäiseksi, mutta se saattoi olla tarkoituskin.

Mielikuvituksekkaasta, hyvin kirjoitetusta ja nopealukuisesta nauttii varmasti kirjan kohderyhmään kuuluva lukija, mutta Helmenkantaja toimi hyvin myös tällaisella yli-ikäisellä lukijalla. Hyvistä saduistahan voivat onneksi nauttia kaikki ikään katsomatta.

Anna Emilia Laitisen kansitaide on uskomattoman kaunista ja vaikuttikin suurelta osin siihen, että huomasin tämän kirjaston hyllystä ja poimin mukaani. Lisäksi kannet sopivat loistavasti sekä kirjan tarinaan että tunnelmaan. Helmenkantajan visuaalinen ilme on täyden kympin suoritus. Muutenkaan kirja ei jää kauas täydellisestä lasten-/varhaisnuortenkirjasta.

------
Otava 2014, 125 s.
kirjastosta

30. marraskuuta 2014

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Jostain syystä jotkut kirjat vain jäävät lukematta, vaikka ne kuinka kiinnostaisivat ja ne haluaisi lukea samantien. Todella pitkään, oikeastaan kirjan parin vuoden takaisesta ilmestymisestä lähtien Emmi Itärannan Teemestarin kirja on ollut minulle juuri sellainen kirja. Haluaisin kovasti lukea sen, mutta jotenkin löytyy aina muuta luettavaa, ei ole aikaa tai löydän jonkun muun tekosyyn kirjan ohittamiselle. Onneksi nyt tuo vääryys on kuitenkin korjattu ja pääsin vihdoinkin lukemaan Itärannan ylistetyn dystopian.

Vesi on loppumassa ja ihmiskunta sinnittelee suurten mullistusten jälkeen sotilasdiktatuurin vallan alla. Teemestarien sukua oleva Noria saa kuulla isältään tunturiin kätketystä salaisesta lähteestä. Vesipulasta kärsivässä maailmassa vesirikos on rikoksista suurin. Paljastuessaan Norian salaisuus voi vaarantaa enemmän kuin yhden elämän.

Itäranta on kirjoittanut huikean hyvän esikoisteoksen, jota ei ole turhaan ylistetty niin monessa kirjablogissa ennen minua. Kirjan kieli ja kerronta on erittäin kaunista ja sujuvaa. Aloittaessani tämän lukemista minulla oli tarkoitus lukea ensin vain muutama sivu kuin maistiaisiksi ja jos tarina lähtisi hyvin etenemään, lukisin myöhemmin oikein kunnolla lisää. Kävikin sitten niin, että lumouduin jo ensimmäisiltä sivuilta tarinasta niin paljon, että ahmaisin puolet kirjasta melkein huomaamatta.

Teemestarin kirjan maailma on karu ja ahdistavakin, sellainen, josta on vaikea löytää juuri mitään hyvää tai kaunista. Itäranta on tehnyt hienoa työtä rakentaessaan dystooppisesta maailmasta täysin uskottavan. Juomakelpoista, makeaa vettähän ei ihan oikeasti välttämättä tule riittämään loputtomasti. Pidin siitä, että kirjassa ei ole kerrottu kuinka kauas tulevaisuuteen tarina sijoittuu, vaan asia jätetään lukijan pohdittavaksi.

Tätä kirjaa on luettu erittäin paljon, mutta jos vielä löytyy joku, joka ei ole Teemestarin kirjaan tarttunut, patistelenpas minäkin tämän lukemaan. Tämä oli erittäin hieno lukukokemus ja jään odottelemaan Itärannan tulevaa tuotantoa. Ainakin esikoisen perusteella voi varovaisesti odottaa kirjailijan tulevaisuudelta paljon.

Lopuksi vielä hieman iloisempiin tunnelmiin. Ihan kohta on jo joulukuu ja suosikkijuhlani (omien syntymäpäivieni lisäksi) lähestyy. Pidän joulun ajan tunnelmasta (en niinkään siitä kaupallisesta ja turhaan kulutukseen kehottavasta puolesta), joten halusin tuoda blogiinikin ihan pikkuisen jouluista tunnelmaa. Pitäähän kummituksella olla tonttulakki päässä lämmittämässä :)

Kiitos kirjasta Elisa Kirja!

------
Teos 2013 (e-kirja), 201 s.
arvostelukappale (Blogat)

21. marraskuuta 2014

Madeleine Roux: Asylum

Blogi ja lukeminen on nyt jonkin aikaa jäänyt vähemmälle kun kotona kirmailee ihana ja erittäin vilkas kissanpentu ja opiskellakin pitäisi. Päiviin tarvittaisiin enemmän aikaa, mutta onneksi olen nyt onnistunut lukemaan edes yhden kirjan kaiken kiireen keskellä. Madeleine Rouxin Asylum löytyi Goodreadsin kautta ja halusin kirjan lukea, vaikka pikaisella vilkaisulla tämä ei ole kerännyt kovinkaan mairittelevia arvosteluja muilta kirjan lukeneilta.

16-vuotias Dan Crawford on innoissaan viisi viikkoa kestävästä collegeen valmistavasta kesäkurssista. Normaalisti käytössä olevan asuntolan ollessa suljettuna Dan ja muut oppilaat majoitetaan Brooklineen, entiseen mielisairaalaan. Läheisen kylän asukkaat suhtautuvat Brooklineen vihamielisesti ja haluaisivat purkaa rakennuksen, syistä, joita kukaan ei halua kertoa. Dan ja uudet ystävänsä Abby ja Jordan päätyvät uteliaina tutkimaan oppilailta suljettuja Brooklinen vanhoja käytäviä ja kellaria. Brooklinen historia on täynnä järkyttäviä salaisuuksia, joiden ei koskaan olisi pitänyt paljastua.

Suurin syy siihen, miksi kiinnostuin tästä kirjasta oli, että Asylum on toteutukseltaan hyvin samankaltainen kuin Ransom Riggsin Neiti Peregrinen orpokoti eriskummallisille lapsille ja Hollow City. Tarinaan oli siis liitetty vanhoja valokuvia, jotka toivat lukukokemukseen aivan omanlaisensa tunnelman. Ainakin Riggsin kirjoissa juuri valokuvat hurmasivat minut. Mutta toisin kuin Riggsillä, Asylumissa kaikki kuvat eivät ole aitoja valokuvia, vaan suurin osa on koottu kuvapankin kuvista. Mukana on myös muutamia ihan oikeita kuvia, jotka erottuvat joukosta edukseen, sillä harmittavasti melko iso osa ei-aidoista näyttää juuri siltä, lavastetulta ja kirjaa varten rakennetuilta. Asylumissa kuvia oli melko vähän, eivätkä nekään tuoneet tarinaan juuri mitään uutta tai jännittävää. Kannet tässä kirjassa ovat kuitenkin erittäin onnistuneet ja muutenkin sivujen visuaalinen ilme toimii oikein hyvin.

Hylätty mielisairaala ja sen salaisuudet ovat lähtökohtana niin loistavat, että noista elementeistä voi oikealla toteutuksella saada aikaiseksi vaikka mitä. Harmittavasti Asylum ei kuitenkaan onnistu olemaan niin jännittävä tai koukuttava kuin se ehkä voisi olla. Muutamaa yllättävää käännettä lukuunottamatta tarina on melko laimea ja ajoittain hieman sekavakin.

Vaikka välillä häiritsikin miten odotuksiini nähden mitäänsanomaton juoni olikaan, pysyin kuitenkin hyvin tarinassa kiinni ja luin Asylumin nopeasti. Rouxin kirjoitustyylin ja kielenkin osalta kirja on nopealukuinen. Pikkuvioistaan huolimatta omalla kohdallani kirja kuitenkin toimi oikein kelvollisesti.

Roux on kirjoittanut Asylumille jatkoakin. Sanctum ilmestyi alkuvuodesta ja ilmeisesti tästä olisi tarkoitus tulla trilogia ja viimeisen osan ilmestyä ensi vuoden puolella. Vaikka tämä ensimmäinen kirja ei ollutkaan ehkä mestariteos, aion melko varmasti lukea jatkonkin. 

------
Harper Collins 2013, 336 s.
oma ostos

3. marraskuuta 2014

Anu Ojala: Pommi

Anu Ojalan Pommi herätti mielenkiintoni heti kun näin sen Otavan syksyn uutuuksissa. Vaikka lukupinossa odottelisi muitakin uutuuksia, tämä pääsi lukuun ennen kaikkia muita. Lopulta kuitenkin kävi niin, että ehdin lukea pari muuta uutuutta ennen kuin sain tämän luettua loppuun.

Kirjoitus sisältää pieniä juonipaljastuksia.

17-vuotias Mia on innoissaan aloittaessaan bloggarina lukionsa verkkolehdessä. Joku kuitenkin häiriköi Me ja eläimet - blogia ja epäilee Mian eläintietämystä. Mia haluaa tehdä mahdollisimman hyvää työtä blogissaan ja näyttää epäilijöille. Hän alkaakin tehdä taustatutkimusta maatilojen ja tuotantolaitosten oloista. Tyttö tapaa salaperäisen Kimin, joka houkuttelee Mian mukaan radikaalimpaan toimintaan eläinten hyväksi. Jonkunhan on tehtävä jotain konkreettista, että ihmiset heräisivät lopullisesti.

Tämän kirjan lukeminen oli heti alusta lähtien erittäin takkuista ja muutaman kerran mietin, että jaksanko kirjaa lukea ollenkaan loppuun. En herkästi lopeta kirjoja kesken, joten päätin, että luen sitten vaikka pienemmissä osissa hitaammin kuin kokonaan lopetan. 

Päähenkilö Mia tuntui heti alusta lähtien erittäin naiivilta, tyhmältä ja rasittavalta. Toivottavasti kukaan (tai ainakaan kovin moni) lukioikäinen ei oikeasti ole niin tietämätön asioista kuin Mia kirjan alussa oli. Lisäksi Mia on Kimin suhteen ärsyttävän sinisilmäinen, eikä haista palaneen käryä ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjasta ja sen erittäin mielenkiintoiselta kuulostavasta tarinasta oli vaikea saada otetta kun en pitänyt päähenkilöstä juuri ollenkaan. Muutkaan henkilöt eivät olleet juuri Miaa parempia ja etenkin Kim jäi erittäin epäselväksi hahmoksi, mikä toisaalta saattoi olla tarkoituskin. 
Loppupuolen oikeudenkäynti oli käsittämättömän pitkäveteistä ja puuduttavaa luettavaa. Tuntui kuin olisin joutunut lukemaan koko kirjan toisen puolen kokonaan uusiksi. Ehkä tätä osiota olisi hieman voinut lyhentää, sillä itse ainakaan en kokenut pitkien oikeussalipuheenvuorojen tuovan tarinaan mitään uutta.

Pommin idea on loistava, mutta valitettavasti toteutus ei ollenkaan onnistunut vakuuttamaan minua. Eläinten oikeudet, tuotantoeläinten kohtelu sekä tehotuotanto ovat tärkeitä asioita, joiden olisi suonut saavan paremman käsittelyn. Kirjassa on paljon ajatuksia herättävää tietoa juuri noista asioista, mistä ehdottomasti plussaa Ojalalle. Harmittaa, että kirja jäi mieleen lähinnä tyhmän päähenkilönsä kuin sen käsittelemien asioiden tai juonen takia.

-----
Otava 2014, 348 s.
kirjastosta  

1. marraskuuta 2014

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Erinomaisen Nörtti - sarjan kolmas osa ilmestyi hieman salakavalasti. En nimittäin ollenkaan muistanut kirjaa ennen kuin sattumalta näin tämän kirjaston hyllyssä. Nyt kyllä sitten huomasin, että olinhan minä merkinnyt tämän odottamieni syksyn uutuuksienkin joukkoon. Pidin sekä ensimmäisestä että toisesta Nörtistä, joten oli itsestään selvää, että myös tämä kolmas osa päätyisi luettavaksi.

Edes pelitaidot eivät auta DragonSlayer666:ta kun peruskoulun loppuminen häämöttää ja pitäisi pyrkiä lukioon. 6,25:n keskiarvolla ei välttämättä pääse edes amikseen, joten Dragolla on edessään iso urakka keskiarvon nostamiseksi vain vuodessa. Drago ystävineen perustaa salaisen suojelutiimin seiskaluokkalaisen Santerin menetettyä Gameboynsa kiusaajille. Koulussa riittääkin hommia suojelutiimille, eikä uusista jäsenistäkään olisi pulaa.

Nörtti 3 - Game over ei ehkä ole suosikkini sarjan kirjoista, mutta pidin kirjasta siitä huolimatta. Delikouraksella on taito kirjoittaa vetävää, nopealukuista ja hauskaa tekstiä, mikä tekee tästäkin Nörtistä erittäin hyvän suomalaisen nuortenkirjan. Jos kirjan parissa viihtyi loistavasti tällainen yli parikymppinenkin, enemmän kirjan kohderyhmään kuuluvat lukijatkin tulevat varmasti tykkäämään Dragon viimeisen peruskouluvuoden sattumuksista.

Dragon ja kavereiden eeppisen sarjakuvan suunnittelu sai aikaan suurimmat hymyt kirjaa lukiessani kuten myös esimerkiksi loistava fetakakku. Drago tuntui ehkä jopa hieman aikuistuvan kirjan mittaan, mutta onneksi ei kuitenkaan liikaa. Nörttipoika on kyllä sellainen hahmo, josta on vaikea olla pitämättä, kuten kirjojen koko muukin mahtava hahmokaarti.

Saa nähdä jatkaako Delikouras vielä Dragosta kirjoittamista. Toisaalta tämän kirjan lopetus voisi toimia hyvänä lopetuksena nörtteilylle, mutta itseäni ainakin kiinnostaisi lukea mitä Dragolle jatkossa tapahtuu. Nörtti - kirjat ovat olleet niin suosittuja, että mahdolliselle jatkolle löytyisi varmasti muitakin lukijoita ja odottajia kuin vain tämä yksi Nörttifani.

------
Otava 2014, 250 s.
kirjastosta

31. lokakuuta 2014

The Blood of Olympus suomeksi jo maaliskuussa!

Selailin Otavan kevään uutuusluetteloa vähän puolihuolimattomasti ajatuksella, että jossain vaiheessa syvennyn siihen tarkemmin ja katson mitä onkaan keväällä odotettavissa. Sitten silmiini osuikin jotain, minkä takia meinasin pudota innostuksesta penkiltäni. Oli pakko tehdä jotain poikkeuksellista blogilleni ja kirjoittaa pieni uutispostaus.

Otava julkaisee Rick Riordanin The Blood of Olympuksen (mietteitäni kirjasta) suomeksi jo maaliskuussa nimellä Olympoksen veri! 

Aivan mahtava juttu, sillä itse odotin sarjan päätösosan suomennoksen ilmestyvän ehkä vasta kesällä niin kuin edellisetkin osat ovat ilmestyneet. Nyt nekin sarjan fanit, jotka eivät halua tai pysty kirjaa englanniksi lukemaan, pääsevät sarjan lopetuksen kimppuun jo alkuvuodesta kesän sijaan.

Toivottavasti nopeampi julkaisutahti ei näy suomennoksen laadussa.

Otavan uutuusluettelosta pisti silmään myös Anna Toddin fanfictionista kirjaksi muuttunut After, jonka suomeksi julkaisua kovasti ihmettelen. En ole itse kirjaa lukenut, eikä se oikein kiinnostakaan kun on lukenut Goodreadsista roppakaupalla teilaavia arvosteluita (on siellä ylistäviäkin). Toisaalta tekisi melkeinpä mieli lukea kirja ihan vain, että näkisi onko se oikeasti niin huono. Idealtaan kirja kuulostaa tosin aika kamalalta roskalta.  

Kevään uutuuksiin palaan vielä myöhemmin kun olen ehtinyt tutustua myös muiden kustantamoiden kevään kirjoihin.


29. lokakuuta 2014

Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet

Kiinnostuin Rebecca Alexanderin kirjasta hypistellessäni sitä kirjakaupassa. En aivan uskaltanut kirjaa omaksi ostaa, vaikka se vaikuttikin erittäin kiinnostavalta. Päädyinkin sitten etsimään ja lainaamaan tämän kirjastosta.

Vuonna 1585 tiedemies John Dee ja hänen apulaisensa Edward Kelley kutsutaan auttamaan haurasta ja kuolemansairasta kreivitär Elisabeth Bathorya. Miehet huomaavat kauhukseen, että vain erittäin pimeät voimat voivat pelastaa kreivittären. Englannissa vuonna 2013 professori Felix Guichard kutsutaan tutkimaan junasta kuolleena löytyneen teinitytön vartalossa olevia outoja, okkultistisilta vaikuttavia symboleita. Tutkimukset johdattavat miehen tutustumaan salaperäiseen Jackdaw Hammondiin, joka elää kirjaimellisesti laina-ajalla. Jackin ja hänen kaltaistensa perässä on jotain ikivanhaa ja voimakasta.   

Olipas yllättävän hankalaa saada tästä kirjoiteltua pientä esittelyä mahdollisimman selvästi ja tiiviisti.  Menin tarkistamaan muutamaa asiaa Liken sivuille ja huomasin, että siellä ainakin osa kirjan esittelystä on jotain muuta kuin mitä kirjassa tapahtuu. Jouduin tällä kertaa palauttamaan kirjan ennen kuin olin ehtinyt siitä blogata, joten en voinut tarkistaa lukeeko sama teksti kirjan takakannessakin. Hieman outoa ja harhaanjohtavaa.

Elämän ja kuoleman salaisuudet ei vielä ensimmäisillä sivuilla täysin vakuuttanut, mutta pikku hiljaa tarina sai minusta koko ajan paremman otteen ja pysyinkin siinä loppuun asti. Alexander kuljettaa tarinaa sujuvasti kahdessa ajassa. Itse pidin nykyaikaan sijoittuvista kappaleista enemmän, mutta myös Deen ja Kelleyn (jotka muuten olivat ihan oikeita henkilöitä) osuus oli kiinnostava ja toimi hyvin ajoittaisesta hitaudesta huolimatta.

Elämän ja kuoleman salaisuudet oli juuri sopivaa luettavaa näin Halloweenin alla, sillä kirjassa on paitsi jännitystä myös noitia, okkultismia ja magiaa. Felixin ja Jackin juttu tuntui kuitenkin päälleliimatulta ja turhalta, mikä hieman latisti lukukokemusta. Tuon olisi varmasti hyvin voinut jättää pois ilman, että tarina olisi siitä kovinkaan paljoa kärsinyt. 

Punainen ja musta ovat mielestäni suorastaan loistava yhdistelmä melkein missä vain, joten pidin valtavasti suomennoksen kansista. Huomasin tosin vasta kirjan luettuani, että kannessa on veripisara. Kirjan alkuperäisessä versiossakin on todella kauniit kannet, mutta näissäkään ei minulla ole mitään valittamista.

Onneksi ehdin lukea tämän ennen kuin lokakuu vaihtuu jo marraskuuksi (ei enää pitkä aika jouluun!). Osallistun siis vielä tällä Lokakuun lukuhaasteeseen. Olisin mielelläni lukenut vielä enemmänkin haasteeseen liittyvää, mutta tällä kertaa aikaa ei vain ollut riittävästi.

-------
Alkuteos: The Secrets of Life and Death
Like 2014, 416 s.
Suom. Sami Heino
kirjastosta

24. lokakuuta 2014

Bella Forrest: A Shade of Vampire

Tämä kirja löytyi täysin sattumalta kun tutkiskelin Amazonin valikoimaa ja etsiskelin jälleen uusia e-kirjoja lisättäväksi tabletilleni. A Shade of Vampire ei vaikuttanut mitenkään mullistavan erilaiselta kirjalta, mutta kun hintaakaan ei ollut euroa enempää, ajattelin, että kyllä tämän varmaan voisi lukea ajankuluksi. Kyllä kirjan lukikin, mutta onneksi en enempää tästä maksanut, koska niin ärsyttävää moskaa kirja lopulta oli.

Sofia Claremontin 17-vuotissyntymäpäivä saa ikävän käänteen kun hänet siepataan ja kuljetetaan salaperäiseen The Shade - nimiseen vampyyriyhteisöön, jossa ihmiset ovat paitsi ruokaa myös palvelijoita. Sofia passitetaan palvelijaksi yhteisön johtajalle, 400-vuotisesta unesta heränneelle Derek Novakille. Vain Derekin palvelijana Sofia on turvassa yhteisön muilta, verenhimoisemmilta vampyyreiltä. Voiko vampyyriprinssiinkään luottaa vai odottaako Sofiaa muiden ihmispalvelijoiden kohtalo, väistämätön kuolema?

Kuulostaako tutulta? Kyllä vain. A Shade of Vampirea ei ole turhaan verrattu Stephenie Meyerin Twilight - sarjaan, joka kuuluu ainakin tämän bloggarin iki-inhokkeihin. Tätä kirjaa lukiessa tuli useammassakin kohdassa mieleen Twilight, mikä ei ainakaan parantanut lukukokemusta. Jos Meyerin kirjoista pitää enemmän kuin minä, saattaa oikeastaan tykätä A Shade of Vampirestakin, ellei sitten pidä tätä vain kehnona kopiona.

Forrestin kerronta ei ole mitenkään mestarillista, mutta tarina kulkee eteenpäin oikeastaan aika sujuvasti, vaikka tarina onkin kliseinen ja lyhyeen kirjaan on mahdutettu muutama todella tympeä juonenkäänne. The Shade - yhteisö on kuitenkin mielenkiintoinen ja olisin oikeastaan halunnut tietää lisääkin siitä.

Ärsyttävintä kirjassa on kuitenkin (tämä on niin itsestäänselvää, että tuskin spoilaa ketään) Sofian ja Derekin rakastuminen, joka ainakin Derekin osalta on todellakin niin salamarakkautta, että oikein vihastuttaa. YA - kirjoissa rakastutaan lähes aina salamana ja se on joskus ihan suloista ja mukavaa, mutta tässä mennään kyllä jo minun sietokykyni rajoille ja niiden yli. Onneksi A Shade of Vampire on vain 157 sivun mittainen, koska en olisi jaksanut lukea tätä enää yhtään sivua enempää.

Sarja on jostain syystä ollut hurjan suosittu ja Forrest on kirjoittanut ensimmäiselle osalle jatkoa erittäin ahkerasti. Sarjan kahdeksas (!) osa pitäisi ilmeisesti ilmestyä lähiaikoina. Minun osaltani sarjan lukeminen saa jäädä tähän ensimmäiseen osaan.

Kirjassahan on siis vampyyreitä, joten osallistun tällä Lokakuun lukuhaasteeseen, vaikka haaste ehdottomasti ansaitsisi parempaa. Yritänkin vielä tässä kuussa ehtiä lukea jotain muutakin haasteeseen liittyen, toivottavasti juuri sitä parempaa.

------
2012, 157 s.
oma ostos

22. lokakuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Mustalaisäidin kehtolaulu on ensimmäinen kosketukseni Marja Björkin tuotantoon. Olen Björkin edellistä kirjaa Poikaa katsellut pikalainahyllyssä kirjastossa, mutta kun en pikalainoista juuri välitä, on se jäänyt lainaamatta. Kun tämä Björkin uutukainen sattui uutuuskirjojen hyllyssä vastaan, lähti se samantien mukaani ja kiilasi muiden lukupinossa olevien ohi luettavaksi.

Sikrin ollessa nuori romanit kiertelivät ja elanto hankittiin kovalla työllä. Sikrin tyttären Maritan aikuistuessa on toisin. Yhteiskunta antaa rahat ja asunnot, eikä tarvitse enää kiertää. Vaikka Maritan tyttärien Assin ja Teresan varttuessa kaikki on muuttunut, romaneita vältellään vieläkin ja heitä pidetään muiden elätteinä.

Myönnän, että en tiedä romanikulttuurista juuri mitään. Se minua tässä kirjassa kiehtoikin, että saisi tietää enemmän ihmisistä, joista tuntuu olevan niin paljon ennakkoluuloja ja omituisia käsityksiä. Björk on saanut kirjoitettua vaikeasta ja vähän käsitellystä aiheesta erittäin hienon kirjan. Mustalaisäidin kehtolaulun romaninaisten elämä ei ole helppoa, sillä esimerkiksi etenkin Marita kohtaa elämässään sen, että romaneiden on melkein mahdotonta saada oikeita töitä, pelkkiä kursseja vain.

Kirja avaa romaneiden kulttuuria ja tapoja erittäin paljon, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että tietoa olisi tulvinut liikaa. Itse asiassa painoin innokkaasti mieleeni kaikki pienimmätkin tiedonmuruset samalla kun nautiskelin Björkin tavasta kirjoittaa ja kertoa. Mustalaisäidin kehtolaulu oli niin hieno lukukokemus, että tätä voi erittäin lämpimästi suositella kenelle tahansa.

Tästä aiheesta voisin ehdottomasti lukea enemmänkin, mutta ainakaan nyt mieleeni ei tule yhtään muuta kaunokirjallista kirjaa, jossa romanikulttuuria olisi käsitelty. Mustalaisäidin kehtolaulu ei varmasti jää myöskään ainoaksi lukemakseni kirjaksi Björkin tuotannosta. Ehkä nyt vihdoinkin etsin sen Pojan kirjastosta ihan normaalilla laina-ajalla ja oikeastaan muutkin Björkin teokset vaikuttavat sen verran mielenkiintoisilta, että olen ne jo ehtinyt lisätä lukulistalle.

Tekemistä minulta ei nyt vähäksi aikaa ainakaan puutu. Lukupinossa odottaa hirveä kasa kirjoja ja toinen mokoma vielä e-kirjoina tabletilla. Lievittääkseni ärsytystä siitä, että minulla ei tänäkään vuonna ole mahdollisuutta lähteä Helsingin kirjamessuille, jonne olisin kovasti halunnut, ajattelin tämän viikon sitten vain raivoisasti lukea kun päivät ovat opiskeluidenkin suhteen melkein tyhjää täynnä ja niin monta kiinnostavaa kirjaa odottaa lukemista.

------
Like 2014, 273 s.
kirjastosta

20. lokakuuta 2014

Rick Riordan: The Blood Of Olympus

Lokakuu on hieman liiankin mainio kuukausi kirjojen kannalta, koska tässä kuussa on ilmestynyt useampikin kirja, joiden lukemista odotan ja suurimman osan olenkin jo ehtinyt kirjastosta saada, mutta eivät ole vielä päässeet lukuun asti. Paitsi tämä Rick Riordanin Olympoksen Sankarit - sarjan päättävä The Blood of Olympus, jonka päätin heti julkaisupäivänä hankkia e-kirjana. Olin jo päässyt hyvään vauhtiin lukemisen kanssa kun syysloman muut suunnitelmat sotkivat lukemisen, mutta onneksi eilen taas syvennyin kirjan kimppuun ja melkein samantienhän se olikin jo luettu loppuun.

The Blood of Olympus on kirjasarjan viimeinen osa ja tämä kirjoitus saattaa sisältää pieniä juonipaljastuksia. Jos et halua tietää mitään kirjasta, kannattaa jättää lukematta tai ainakin vilkuilla varovasti.

Aika on loppumassa. Gaian herääminen ja maailman tuho on hetki hetkeltä lähempänä. Seitsemän puolijumalan retken tiellä tuntuu kuitenkin olevan enemmän esteitä ja hirviöitä kuin koskaan ennen. Lisäksi toisella puolella maapalloa Puoliveristen leiri on vaarassa roomalaisten ja näiden hirvittävien liittolaisten piirittämänä. Percyllä, Annabethillä, Jasonilla, Leolla, Frankilla, Hazelilla ja Piperilla on edessään mahdottomalta tuntuva tehtävä; pelastaa maailma ja vieläpä ilman jumalien apua. Siinä onnistuminen vaatii kaikilta heiltä uhrauksia, toisilta isompia kuin muilta. 

Olympoksen Sankarit on ollut tasaisen varma ja mukaansatempaava sarja (taattua Riordan laatua!), joten odotukseni myös sarjan päättävän osan kohdalla olivat korkealla. Niitä tämä ei kuitenkaan aivan onnistunut täyttämään, sillä vaikka The Blood Of Olympus on vetävä ja vauhdikas tarina, se ei ollut niin hyvä kuin olisin halunnut sen olevan. Huono kirja ei tämäkään ole, mutta ehkä sarja olisi kuitenkin ansainnut hieman yllättävämmän ja räväkämmän lopetuksen.

Ennen kuin paasaan sydämeni kyllyydestä siitä, mikä viidennessä kirjassa ärsytti ja jäi vaivaamaan, aloitetaan kuitenkin niillä hyvillä jutuilla. Aiemmista kirjoista tutut elementit ovat mukana tässäkin. Riordanmaista huumoria, toinen toistaan kummallisempia otuksia kreikkalaisista ja roomalaisista mytologioista, vauhtia sekä tietenkin ne hahmot, jotka ovat ehtineet sarjan mittaan tulla jo niin tutuiksi. Eivät kuitenkaan liian tutuiksi, sillä jotain uutta paljastetaan useammastakin hahmosta.

Uusin suosikkini eli Nico di Angelo sai vihdoinkin oman lukunsa (itse asiassa useammankin) ja hahmon kasvaminen kirjan aikana oli nappisuoritus Riordanilta ja sai minut pitämään Haadeksen pojasta vielä enemmän. Ehkä synkän pojan elämässä on sittenkin tulossa jotain mukavaakin ;) Samoin myös Reyna sai omat lukunsa ja äänensä esille ja vaikka en aiemmin hahmosta olekaan juuri välittänyt, paljastettiin Reynasta nyt jotain lisää, mikä teki tytöstä kertaheitolla kiinnostavamman. Jasonkin sai vihdoin isomman osan tarinassa, eikä jäänyt enää statistin rooliin.

Kirjassa oli paljon mistä pidin, mutta valitettavasti paljon sellaistakin, mistä en pitänyt. Yksi suurimmista oli joidenkin hahmojen jääminen täydelliseen pimentoon. Kirjaa lukiessa saattoi melkeinpä unohtaa, että myös Frank ja Hazel olivat mukana seikkailussa, sillä kaksikko jäi pahasti muiden varjoon.

Vielä suurempi vääryys kaikkia sarjan ja Percy Jackson - kirjojen faneja kohtaan on kuitenkin Riordanin päätös jättää Percy ja Annabeth melkein yhtä pieneen rooliin kuin Frank ja Hazel. Samalla jätettiin hyödyntämättä miten Tartarus on vaikuttanut kaksikkoon ja myös Percyn fatal flaw (en nyt ollenkaan muista miten tuo on suomennettu), jota on kuitenkin toitotettu useammassakin kohdassa. Koska sarja nyt tähän loppuu, olisi ollut aivan mahtavaa jos kaikki langanpätkät olisi saatu edes jotenkin solmittua. 

Varsinkin kirjan loppupuoli tuntui ajoittain erittäin hätäisesti etenevältä. Taistelut pyyhkäistiin läpi hyvin nopeasti, vaikka ainakin yhdellä isommalla ja merkittävämmällä olisi voinut herkutella oikein kunnolla, ihan vain sarjan päätöksen kunniaksi. Lisäksi neljän kirjan verran pelätty Gaia oli lopulta sellainen floppi, että en niitä sivuja lukiessani tiennyt itkeäkö vai nauraa. Riordanilta odotin kyllä enemmän. Lopetuskin oli vähän pliisu minun makuuni ja olisin toivonut, että kirjailija järkyttäisi faneja edes jollain kunnon yllätyksellä, mutta ei.

Vaikka tähän kirjoitukseen jotenkin ilmestyi noin monta kappaletta valitusta kirjan epäkohdista, en halua tuomita The Blood of Olympusta huonoksi. Se ei vain ole sellainen kuin toivoin ja odotin. Viides kirja ei ole sarjan paras, mutta ei tätä kannata minun paasaukseni takia jättää lukemattakaan. Riordanin kirjoitustyylillä hieman huonompikin kirja pitää otteessaan niin tiukasti, että ennen kuin huomaakaan on jo viimeisillä sivuilla.

The Blood of Olympusta päästään suomeksi lukemaan ehkä ensi kesänä, mikäli kirjojen suomennostahti pysyy samana.

Riordan ei suinkaan lopeta kirjoitushommia, vaikka tämä sarja onkin nyt saatu päätökseen. Norjalaiseen mytologiaan perustuva Magnus Chase and the Gods of Asgard - sarjan ensimmäinen osa The Sword of Summer ilmestyy ensi vuoden lokakuussa.

------
Puffin Books 2014, 502 s.
oma ostos

6. lokakuuta 2014

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Olen joutunut jonkin aikaa pitämään pakkolomaa lukemisesta ja bloggaamisesta, koska muutin syyskuun lopussa uuteen asuntoon ja muuton valmistelussa meni oma aikansa. Jo sitä ennen minua kuitenkin vaivasi jonkinlainen hetkellinen kyllästyminen lukemiseen, enkä saanut oikein mitään luettuakaan, vaikka kiinnostavia kirjoja olisikin ollut odottamassa. Poikkeuksen teki tämä Nina Hurman Hatuntekijän kuolema, joka on itsenäinen jatko-osa viime vuonna lukemalleni ja tykkäämälleni Yönpunaiselle höyhenelle.

Rougen työkaveri Sirkka putoaa kuolemaan aivan Tulliin siirtyneen Korpelan silmien edessä. Samaan aikaan Sörkan vankilasta on vapautunut Rougen ja tämän veljen Toivon vanha tuttu Unto Frisk, jolla on useampikin velka perittävänään. Frisk ja Sirkan kuolema johdattavat jälleen Rougen ja Korpelan tiet kohtaamaan Helsingin kesässä.

Hatuntekijän kuolema on siis itsenäistä jatkoa Hurman esikoisteokselle, mutta kirja toimii varmasti paljon paremmin jos sarjan ensimmäinenkin osa on luettuna. Joitain asioita ei tässä jatko-osassa juurikaan selitetä ja itse olisin ainakin ollut hieman hukassa, jos en olisi tätä ennen Yönpunaista höyhentä lukenut.

Hurma kirjoittaa niin elävästi 20-luvun Helsingistä, että koko kirjan ajan oli erittäin helppoa kuvitella nuo maisemat ja tunnelmat mielessään. Tässä toisessakin osassa Hurma on siis onnistunut loistavasti luomaan tunnelmallisen ja tarkan ajankuvan. 

Rougen ja Korpelan kohtaamisissa oli samanlaista sähköä kuin aiemminkin ja mukana oli myös sensuellia, hyvin kirjoitettua erotiikkaa. Teitittelemiseen tottumattomana itseäni hieman häiritsi Rougen ja Korpelan toistensa teitittely, mutta onneksi Hatuntekijän kuolema oli muuten niin vetävä dekkari, että tuollainen ei lukukokemusta mitenkään ratkaisevasti huonontanut.

Lokakuu vaikuttaa ihanalta lukukuukaudelta. Muutama kauan odottamani uutuus ilmestyy tässä kuussa ja lisäksi päätin ottaa osaa Le Masque Rouqen Lokakuun lukuhaasteeseen, jossa luetaan Halloweeniin liittyviä kirjoja (tästä myöhemmin ehkä vielä lisää). Nyt kun muutto on saatu hoidettua pois alta ja syyslomaankaan ei ole enää pitkä aika, pääsen jälleen viettämään rutkasti aikaa hyvien kirjojen parissa. 

-----
Gummerus 2014, 346 s.
kirjastosta

10. syyskuuta 2014

Sarah Lotz: Kolme

Kariston syksyn uutuuksista juuri tämä kirja oli sellainen, joka kiinnitti heti huomioni ja jäi mieleen. Olinkin erittäin innoissani kun kirjasto ilmoitti varauksen saapuneen. Ulkonäöltään tyylikäs paketti (hyvät kannet, mustat sivunreunat) lupaili erittäin hyvää ja olin varma, että ei näin hyvännäköinen kirja mitenkään voi olla huono.

Neljä matkustajakonetta putoaa Floridassa, Etelä-Amerikassa, Japanissa ja Portugalin rannikolla. Kaikki onnettomuudet tapahtuvat samaan aikaan ja vain vähän aikaa lähdön jälkeen. Kolmessa koneessa on jokaisessa vain yksi eloonjäänyt lapsi. Vuosisadan uutinen saa median villiintymään ja kulovalkean lailla leviävät salaliittoteoriat julistavat, että lapset eivät pelastuneet sattumalta.

Ennakko-odotukseni tämän suhteen olivat siis erittäin korkealla. Melkein aloitin tämän lukemisen  jo kirjatossa ja sain taistella itseni kanssa, että maltoin odottaa kotiin asti ennen kuin ampaisin kirjan kimppuun. Odotin niin paljon tältä, joten tuntui kuin olisi heitetty kylmää vettä niskaan kun Kolme ei päässyt edes lähellekään noita odotuksia ja jätti loppua kohden kasvavan pahan maun suuhun.

Kolme on kerrottu suurelta osin fiktiivisen Elspeth Martinsin kirjoittaman kirjan muodossa, joka on koostettu esimerkiksi blogikirjoituksista, haastatteluista ja lehtiartikkeleista. Tällainen perinteisestä poikkeava kerronta ei ollut kirjan suurin sudenkuoppa, vaan tarina olisi voinut toimia tuollaisessakin muodossa hyvin. Uusia tietoja paljastetaan pikkuhiljaa pala palalta, välillä tuskastuttavan hitaasti. Minua ärsytti suuresti, että kun jokin kiinnostava asia mainittiin, siitä sai odottaa lisätietoja useamman kappaleen verran, jos silloinkaan sai mitään selvyyttä asiaan.

Odotin ja olisin etenkin halunnut, että Kolme olisi ollut ihan kunnon kauhua. Tuollaisesta asetelmasta olisi saanut tehtyä varmasti vaikka mitä oikeasti jännittävää, mutta jotenkin lopputulos on tällaisena lässähtänyt ja laimea. Onnettomuudesta pelastuneen Jessien muuttunut käytös ja hänen setänsä Paulin sanelumerkinnät olivat koko kirjasta ne kohdat, jotka tuntuivat edes vähän jännittävämmiltä ja joissa oli yritystä kunnon kauhuunkin. Ehkä Kolmen tarina olisi toiminut paljon paremmin ihan perinteisemmin ja suoraviivaisemmin kerrottuna.

Jos minulla ei olisi ollut tämän kirjan suhteen niin korkeita odotuksia, Kolme olisi ehkä voinut kohdallani toimia paremminkin. Kirjan idea on erittäin kiinnostava, joten ei tämä aivan surkea kirja ole. Valtava pettymys kuitenkin, koska odotin niin paljon parempaa.

Kirja on ilmeisesti saamassa jatkoa, sillä netin syövereistä löytyi maininta jatko-osasta nimeltä Day Four ja Goodreadsistakin tuo näyttäisi löytyvän, vaikka mitään muuta infoa nimen lisäksi en löytänytkään. Kolme oli lisäksi niin iso kansainvälinen menestys, että tietysti sen televisio-oikeudet on myyty ja siitä on tulossa tv-sarja, todennäköisesti minisarja. Tämä saattaakin toimia paremmin televisiossa kuin kirjana.

------
Alkuteos: The Three
Karisto 2014, 494 s.
Suom. J. Pekka Mäkelä
kirjastosta

8. syyskuuta 2014

Toni Morrison: Koti

Kirjaston uutuushylly (joka paikallisessa kirjastossa on ilmeisesti aika laaja käsite, koska tämäkin on ilmestynyt suomeksi jo alkuvuodesta) on jokaisella kirjastoreissulla tarkassa syynissä. Juuri sieltä tämäkin kirja löytyi. Toni Morrison on Nobel - palkittu ja ylistetty kirjailija, mutta myönnän, että minulle Morrison on aivan uusi kirjailijatuttavuus ja Koti on ensimmäinen lukemani teos kirjailijan tuotannosta.

Frank Money on Korean sodan veteraani, johon sota on jättänyt fyysisiä ja henkisiä arpia. Saatuaan viestin, että hänen siskonsa on vaarassa, Frank rientää pelastamaan pikkusiskoaan, josta on aina pitänyt huolta. Pikkusisko Cee on hairahtanut huonon miehen vaimoksi ja myöhemmin hyväksikäyttävän lääkärin apulaiseksi. Yhdessä Frankin ja Ceen on palattava takaisin lapsuutensa maisemiin, rasistiseen pikkukaupunkiin Georgiassa.

Enpä olisi uskonut, että ihastun Morrisonin kirjoitustyyliin kertaheitolla, vain muutaman sivun luettuani. Morrison on onnistunut 133 sivussa kertomaan niin väkevän tarinan, että kirja jätti minut melkeinpä sanattomaksi ja pelkästään hyvällä tavalla. Sodan traumoittaman Frankin ja hänen kovia kokeneen siskonsa Ceen tarina on rankka, mutta varsinkin lopussa taustalla pilkahtelee myös toivoa.

Vaikka Morrisonin kerronta tempaisi kerralla mukaansa ja sivujakaan pienoisromaanissa ei ole paljoa, Koti ei ollut kirja, jonka pystyisi lukemaan nopeasti ja ylimalkaisesti läpi. Erinomaisesti kerrottu tarina herättää ajatuksia ja tunteita. Kun poimin tämän mukaani kirjastosta, en olisi osannut odottaa pääseväni nauttimaan näin hyvästä kirjasta. Uskallanpa jopa sanoa, että Koti on yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista.

Koti oli loistava lukukokemus ja parempaa tutustuttajaa itselleni uuteen kirjailijaan saa hakea. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumistani Morrisonin tuotantoon, josta löytyy useampikin erittäin kiinnostava teos.

------
Alkuteos: Home
Tammi 2014, 133 s.
Suom. Seppo Loponen
kirjastosta

5. syyskuuta 2014

Gayle Forman: Jos vielä jään


Ikävä flunssa on parin viime päivän aikana sotkenut luku- ja bloggaussuunnitelmiani. Kirjasto ilmoitti vihdoinkin yhden pitkään odottamani kirjan saapumisesta, mutta en ole päässyt sitä vielä aloittamaan, koska sairastelun takia en jaksa lukea melkein mitään. Lisäksi bloggaamista odottelisi kaksikin luettua kirjaa. Tämä Gayle Formanin kirja vaikutti kuitenkin niin kiinnostavalta ja ennen kaikkea lyhyeltä paketilta, että uskoin jaksavani sairastelun lomassa edes tämän lukea. Kirjan olin jo aiemmin huomannut englanninkielisenä Amazonilla, mutta lopulta tämä päätyi luettavaksi ihan suomennoksena.

17-vuotias Mia soittaa intohimoisesti selloa, seurustelee punkkari Adamin kanssa ja haaveilee Juilliardin musiikkiakatemiaan pääsystä. Mian elämä muuttuu kertaheitolla kun hän perheineen joutuu talviaamuna auto-onnettomuuteen. Mia herää onnettomuuspaikalla irtaantuneena ruumistaan. Kun hänen ruumiinsa taistelee teho-osastolla läheisten ympäröimänä, Mian on tehtävä elämänsä suurin päätös: lähteä vai jäädä.

Musiikki on kirjassa ja Mian elämässä vahvasti mukana. En ole koskaan ollut musikaalinen tai kiinnostunut musiikista, joten tuo osa kirjaa ei minua mitenkään erityisesti puhutellut. Ehkä osaksi tuon takia en onnistunut saamaan kirjasta sellaista otetta kuin olisin halunnut.

Luettuani viimeisenkin sivun, ajatukseni kirjasta tuntuivat hieman sekavilta. Toisaalta Jos vielä jään oli asetelmaltaan kiinnostava ja koskettavakin, mutta olisin kaivannut jotain enemmänkin. Välillä tarina tuntui erittäin ennalta-arvattavalta, sillä esimerkiksi pikkuveli Teddyn kohtaloa ei pitkään tarvinnut arvuutella ennen kuin se melkeinpä pelkässä sivulauseessa sitten paljastettiin. Formanin kirjoitustyylin ansiosta kirjan lukeminen ei kuitenkaan tuntunut niin takkuavalta, että jossain vaiheessa olisi tullut halu jättää kirja kokonaan kesken.

En yleensä pidä kirjojen leffakansista, mutta tällä kertaa on pakko myöntää, että Jos vielä jään leffakannet ovat oikeastaan ihan hienot. Googletin aiemman suomennoksen kannet ja näihin kansiin verrattuna ne näyttivät kovin laimeilta ja tylsiltä.

Kirja ei ehkä olisi sitä kaivannut, mutta Jos vielä jään on saanut jatko-osankin. 2011 ilmestynyt Where She Went jatkaa Mian ja Adamin tarinaa. Jatkoa ei ole vielä suomennettu, eikä nyt tämän osan perusteella todennäköisesti pääse lukulistallenikaan.

Jos vielä jään on sovitettu valkokankaallekin. Mielenkiintoista nähdä miten kirja on onnistuttu muokkaamaan elokuvaksi. Elokuvaversion Suomen ensi-ilta oli tänään, 5.9.2014.

Kiitos kirjasta ja leffalipuista SF Film Finland!

-----
Alkuteos: If I Stay
WSOY 2014, 214 s.
Suom. Ulla Selkälä
arvostelukappale (Blogat)

26. elokuuta 2014

Lori Brighton: The Mind Readers

Edellisessä postauksessani mainitsinkin jo, että sain tabletin ja pääsin vihdoinkin tutustumaan kunnolla e-kirjoihin. Innoissani sitten latasin Amazonin kautta ison kasan ilmaisia, englanninkielisiä (pääosin indie) YA-kirjoja, että pääsisin kokeilemaan miten e-kirjojen lukeminen tabletillani onnistuu. Kasasta piti valita joku ensimmäiseksi kirjaksi ja jotenkin päädyin tähän Lori Brightonin The Mind Readersiin, joka on trilogian avausosa. 

Cameron Wintersillä on salaisuus, jonka takia hän on isoäitinsä kanssa joutunut muuttamaan paljon ja asunut ympäri maata. Cameron osaa lukea muiden ihmisten ajatuksia, mikä on useammin kuin kerran johtanut tytön hankaliin tilanteisiin. Isoäitinsä pakottamana Cameron on salaillut taitoaan, mutta komean Lewis Douglasin kannustamana tyttö ei enää haluakaan piilotella.

The Mind Readers oli lukukokemus, josta mietin pitkään pidinkö vai enkö. Ajatustenluku ja sen aiheuttamat ongelmat ovat ideana mielenkiintoisia, mutta muuten The Mind Readers ei ollut kerronnaltaan tai hahmoiltaan erityisen häikäisevä tai erilainen. Tämä oli sellainen keskinkertainen YA-kirja, joka on ihan mukavaa luettavaa, mutta mieleen kirja ei jää niin hyvin kuin paremmat nuortenkirjat.

Kirjan päähenkilö Cameron vaikuttaa muutamien käsittämättömien valintojensa perusteella erittäin ajattelemattomalta, melkeinpä yksinkertaisesti tyhmältä. Vaikea kuvitella, että kukaan oikeasti luottaisi suurimman salaisuutensa ihmiselle, jonka on vasta hetki sitten tavannut tai muutenkaan käyttäytyisi samalla tavalla kuin Cameron muutamassa tilanteessa tekee. Onneksi loppua kohden tytön päähän vihdoinkin tulee hieman tervettä järkeä.

Lopussa tarina saa mukavan odottamattoman käänteen ja muutenkin loppupuolen tapahtumat ovat ehkä kirjan parasta antia. En arvannut ollenkaan lopussa paljastuvaa yllätystä, mistä ehdottomasti kehuja kirjoittajalle. Muutenkin kirjan loppu luo hyvin jännitystä ja odotuksia seuraavalle osalle, minkä varmaan hankin luettavakseni, vaikka tämä ensimmäinen osa ei ollutkaan mikään YA-kirjallisuuden merkkiteos.

The Mind Readers aloittaa siis samannimisen trilogian, jonka kaksi muuta osaa ovat The Mind Thieves ja The Mind Games. Molemmat näyttäisivät löytyvän Amazonistakin niin käsittämättömän pienellä hinnalla, että ainakaan kirjojen kalleuteen ei trilogian lukemisen jatkaminen kaadu.

Tämän kirjan jälkeen olen e-kirjoista yhtä innoissani kuin aiemminkin. Kirjastosta kävin kuitenkin kahmimassa jälleen ison kasan varauksia ja muita kirjoja, joten tällä hetkellä luettavana ja yöpöydällä kovasti odottelemassa luettavaksi pääsemistä on pääasiassa ihan perinteisiä kirjoja. Syksystä vaikuttaisi tulevan kiireinen paitsi opiskelujuttujen myös kirjojen ja lukemisen suhteen.

-------
2010, 236 s.
ilmainen e-kirja

22. elokuuta 2014

Tahereh Mafi: Unravel Me

Parin viikon odottamaton hiljaiselo blogissa on päättynyt ja vihdoinkin sain kirjoiteltua yhdestä loppukesän lukukokemuksesta. Ehkä saisin viimeinkin purettua myös bloggaamista odottavien luettujen sumaa, joista kaikki eivät todennäköisesti kuitenkaan blogiin pääse. Ensin kuitenkin vähän tuoreempaa lukukokemusta. Tahereh Mafin dystopiatrilogian aloitusosan Shatter Me luin kesäkuussa ja jatko-osa päätyi omaan hyllyyn ja luettavaksi yllättävän nopeasti.

Kirja herätti yllättävän voimakkaita ajatuksia, joten tämä kirjoitus saattaa sisältää tavallista enemmän juonipaljastuksia. Ei mitään dramaattista, mutta pieniäkin paljastuksia pelkäävien kannattaa varmaankin lukea kirjoitus varovasti.

Vankeus on vaihtunut vapauteen ja uuteen elämään Omega Pointissa, mutta Juliettella on vaikeuksia sopeutua joukkoon. Aika Adamin kanssa on vähissä, eikä Juliette ole edistynyt kykyjensä kehittämisessä niin paljon kuin muut toivovat. Lisäksi Juliette ei saa mielestään Warneria, jonka tietää haluavan löytää hänet ja Omega Pointin. Warner on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Julietten ja tuhotakseen kapinalliset. 

Ensimmäisessä osassa tykkäsin erittäin paljon Mafin kirjoitustyylistä, joka tuntui tässä toisessa kirjassa laimentuneen hieman tylsempään ja "tavallisempaan" suuntaan. Kirja ei siis samalla tavalla pursuillut kauniita ja erikoisia kielikuvia kuin edellinen ja yliviivauksetkin olivat harvassa. Juliette ei tietysti enää kirjoittele muistikirjaansa, minkä takia yliviivaukset eivät ole enää niin suuressa osassa kerronnassa. Harmi, koska pidin niiden tuomasta omaperäisestä lisästä kerrontaan.

Turhauduin suuresti siihen, että ainakin kirjan alkupuoliskolla Juliette oli hyvin ärsyttävä ja itsekeskeinen, mutta onneksi oli ihana Kenji takomassa vähän järkeä tyhmän tytön päähän. Valitettavasti tuota tarvittiin useampaan kertaan. Aivan koko kirjaa ei tarvinnut kärsiä rasittavasta Juliettesta, vaan loppua kohden tyttö oli jo paljon siedettävämpi. Julietten ja Warnerin kuvio aiheutti myös epämääräisiä tunteita. Warnerista paljastui muutenkin paljon uutta ja hahmo oli edelleen kiinnostava sekä yhdessä Kenjin kanssa sarjan parhaita hahmoja.

Tarina ei ollut niin sujuva ja vetävä kuin ensimmäisessä osassa, mutta kuitenkin ihan mukavaa luettavaa. Toivottavasti trilogian päätös olisi yhtä loistava kuin aloituskin oli. Unravel Me ei samaan yltänyt, mutta ei kirja täyttä kuraakaan ollut. Vahvan ensimmmäisen osan jälkeen pieni pettymys kuitenkin.

Onnistuin jo vahingossa netistä spoilaamaan itseäni eräästä Unravel Me:n paljastuksesta, joten se ei minua enää yllättänyt. Erääseen hahmoon liittyvä paljastus on kuitenkin varsin merkittävä, vaikka ehkä hieman kulunut ja epäuskottava.

Kirjan loppu aiheutti lievää hämmennystä ja sekavia tunteita. En ole aivan varma mitä ajatella siitä. Loppu jättää paljon avoimeksi seuraavaan osaan, eikä kirjassa mukana ollut maistiainen kolmannesta kirjasta juurikaan täytä lopun jättämiä aukkoja.

Trilogian päätösosa, Ignite Me, julkaistiin alkuvuodesta ja se varmasti päätyy luettavakseni jossain vaiheessa. Vaikka tämä kakkososa ei ollutkaan niin hyvä kuin ensimmäinen, en mitenkään voi jättää trilogiaa kesken tässä vaiheessa.

Täysin tähän kirjaan liittymättömänä asiana haluan innoissani kertoa, että olen pari viime viikkoa ollut onnellinen tabletin omistaja ja pääsen vihdoinkin kunnolla sukeltamaan e-kirjojen maailmaan! Olen jo pitkään halunnut kokeilla e-kirjoja, mutta ennen siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Myöhemmin mahdollisesti tulossa lisää juttua ensikosketuksestani sähköisiin kirjoihin. :)

------
HarperCollins 2013, 461 s.
oma ostos

29. heinäkuuta 2014

Katie Alender: Bad Girls Don't Die

Huomasin tämän Katie Alenderin esikoiskirjan Goodreadsissa ihan sattumalta. Ensiksi huomioni kiinnitti hieno kansikuva ja esittelyn luettuani en voinut olla hankkimatta tätä luettavaksi. Oli myös aivan pakko aloittaa heti tämän lukeminen kirjapaketin saavuttua perille, vaikka olisihan tuossa kirjapinossa odotellut kasa muitakin kirjoja.

Alexiksen pikkusiskolla Kaseylla on pakkomielle antiikkinukkeihin, mutta tyttö on vain oma outo itsensä, ei mitään vakavampaa. Perheen vanhassa kotitalossa alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsestään, ilmastointi reistailee ja Alexis näkee outoja valoja kotinsa ulkopuolella. Lisäksi Kasey on muuttumassa. Pikkusiskon silmät muuttuvat sinisistä vihreiksi ja ennen niin kiltistä tytöstä on tullut yht'äkkiä vihainen - ja vaarallinen.

Yllätyin positiivisesti kun Bad Girls Don't Die osoittautui täyden kympin arvoiseksi lukukokemukseksi, jonka kansikuvakin on jo itsessään napakymppi. Tuollainen sopivan creepy kuva sopii erinomaisesti kirjan tunnelmaan. Kirjassa oli useampikin kohta, joissa Alender oli onnistunut kirjoittamaan kunnon kauhutunnelmaa ja jännitystä. Muutenkin pakko nostaa hattua kirjailijalle, koska Bad Girls Don't Die oli sujuvaa luettavaa ja tarina pysyi hyvin kasassa alusta loppuun. Tylsää ei missään vaiheessa ehtinyt olla.

Räväkkä ja pinkkihiuksinen päähenkilö Alexis tuntui välillä hieman ärsyttävältä (etenkin suhtautumisessaan vanhempiinsa), mutta loppua kohden aloin oikeastaan pitää tytöstä. Mietiskelin jo heti kirjan alussa, että onkohan Alexikselle tiedossa jotain teiniromanssia. Tietysti oli, mutta onneksi ei sellaista kulunutta salamarakkautta, mitä niin paljon young adult / nuortenkirjoissa on.

Bad Girls Don't Die aloittaa samannimisen trilogian, jonka kaksi muuta osaa, From Bad to Cursed ja As Dead As it Gets, ovat jo ilmestyneet. En ole vielä ehtinyt kunnolla lukea esittelyjä noista muista  osista, mutta ensimmäisen osan lopun perusteella vähän mietityttää mitä trilogiassa tulee tapahtumaan. Aion kuitenkin hankkia seuraavatkin osat omaan hyllyyn ja luettavaksi. Silloinhan se sitten selviää mitä tapahtuu :)

------
Hyperion Books 2010, 346 s.
oma ostos

24. heinäkuuta 2014

Stephen King: Tohtori Uni

Minun piti lukea tämä jo heti suomennoksen ilmestyttyä tammikuussa. Tohtori Uni olikin jo kirjastosta lainattuna ja odotteli kirjapinossa lukemista. Sitten tuli kaikkea muuta ja palautin kirjan lukemattomana. Nyt tuntui olevan sitten vihdoinkin oikea aika lukea tämä ja eihän siinä lopulta mennytkään kuin reilu päivä kun olin kirjan hotkaissut.

Danny Torrance on kasvanut aikuiseksi, mutta Overlook - hotellissa koetut kauhut eivät ole jättäneet häntä rauhaan. Yrittäessään tukahduttaa hohtamistaan Dan on ajautunut alkoholistiksi, joka päätyessään saattokodin lääkintävahtimestariksi löytää kutsumuksensa. Myös 12-vuotiaalla Abra Stonella on hohtamisen kyky, mutta paljon vahvempana kuin Dannylla. Abran perässä on tavallisilta karavaanareilta näyttävä hirviöjoukko Tosi solmu, jotka käyttävät ravintonaan hohtamiskykyisten lasten ydintä, "höyryä". Abra olisikin joukolle oikea herkkupala.

Luin Hohdon joskus kauan ennen tämän blogin aloittamista ja mietiskelin ennen Tohtori Unen aloittamista, että kannattaisiko se lukea uudestaan ennen jatko-osaa. Lopulta en malttanut palata Hohdon pariin, vaan päätin sukeltaa suoraan tämän kimppuun. Onneksi lukeminen sujui varsin mallikkaasti, vaikka Dannyn lapsuuden kauhut eivät ihan tuoreessa muistissa olleetkaan.

Olin koukussa tähän jo heti ensimmäisiltä sivuilta ja pysyin koukussa ihan viimeisille asti. Minun kohdallani Tohtori Uni toimi oikein hyvin, sillä tykkäsin vetävästä tarinasta sekä päähenkilöistä Dannystä ja Abrasta. Myös Tosi solmu oli kiinnostava, mutta ehkä näistä karavaanareista olisi saanut jotenkin vielä kauhistuttavampia ja pelottavampia.

Lukiessani mietin monesti olisiko tämä sittenkin kannattanut lukea englanniksi. Esimerkiksi monet Tosi solmun jäsenten nimet olivat mielestäni suomeksi todella ontuvia (ovat varmasti englanniksi paljon parempia) ja muutenkin suomennoksessa oli useampiakin kohtia, joissa huomasi, että tämän kanssa on melko varmasti tullut suomentajalla kiire. Alkuteoshan ilmestyi vain muutama kuukausi ennen suomennoksen ilmestymistä. Ilkka Rekiaron suomennoksista noin yleensä olen kyllä tykännyt, mutta tällä kertaa suomennos ei ollut kovinkaan laadukas. Käsittämätöntä, että suomennos pitää saada ulos niin nopeasti, että se näkyy sitten laadussa. Muuten niin mukavaa lukukokemusta häiritsi hieman juuri edellä mainitut seikat.

Siitä on tosiaan pitkä aika kun luin Hohdon, mutta muistaakseni kirja ei mielestäni ollut niin loistava tai jännittävä kuin sitä on kehuttu. Hyvä kyllä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut. Ei Tohtori Unikaan saanut pelonväristyksiä kulkemaan selkäpiissä, mutta muuten tykkäsin kyllä tarinasta ja hahmoista eli suomennoksen kökköydestä huolimatta tämä ei ollenkaan huono ollut.

-----
Alkuteos: Doctor Sleep
Tammi 2014, 527 s.
Suom. Ilkka Rekiaro
kirjastosta

15. heinäkuuta 2014

Janet Evanovich: Kolmas kovanokka

Mitenkäs tässä näin kävi? Seuraavan Stephanie Plum - kirjan lukemisessa ei vierähtänytkään sitä reilusti yli vuotta, mikä ehti venähtää ensimmäisen ja toisen osan välillä. Kolmas kovanokka piristi erittäin mukavasti tylsää työpäivää, jolloin oli aikaa lueskella oikein urakalla.

Stephanie saa kaupunkilaisten vihat niskaansa kun hän saa tehtäväkseen toimittaa sakkonsa maksamatta jättänyt karkkikauppias Mo oikeuden eteen. Kaikkien rakastama ja tuntema mies on kuitenkin kadonnut. Mon jäljittämiseen Stephanie saa apua paitsi Joe Morellilta myös entiseltä ilotytöltä Lulalta, eikä Stephanie välty myöskään isoäiti Mazurin avulta jäljityspuuhissa paljastuneen surman selvittelemisessä.

Huomasin jo heti alkusivuilta lähtien, että pidin tästä kirjasta huomattavasti enemmän kuin sarjan kahdesta aiemmasta osasta. Näiden kirjojen tyyli on hieman sellainen hitaampi ja kieltämättä joskus tylsempi kerronta, mutta Kolmas kovanokka oli kuitenkin hyvällä tahdilla eteenpäin rullaava tarina. Erityisen kiinnostavaa tässä oli Stephanin ihmisjahdin kohde, Mo-setä. Kaikki luulivat tuntevansa hänet, mutta tietysti kukaan ei lopulta oikeasti tuntenut ainoastaan herttaiselta karkkikauppiaalta vaikuttavaa miekkosta. Mo-setä oli oikea malliesimerkki siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. 

Stephanie Plum on ensimmäisen kirjan jälkeen tuntunut jäävän hieman sivuhahmojen varjoon. Isoäiti Mazur, joka tässä kirjassa ei päässyt yhtä paljon esille kuin edellisessä, ja ilotytöstä arkistonhoitajaksi muuttunut rempseä Lula ovat paljon kiinnostavampia kuin sankaritar Stephanie, joka välillä vaikuttaa harmittavan hölmöltä.

Neljännen kirjan, Neljäs kerta toden sanoo, minulla ei ole mikään kiire, koska odottelen paria ihanaa uutuutta ja lukupinossa odottelisi muutama kirja, jotka on ollut tarkoitus lukea jo pidempään. Mutta enköhän minä jossain vaiheessa jälleen palaa Stephanien pariin.

------
Alkuteos: Three to Get Deadly
WSOY 2009, 354 s.
Suom. Hanna Tarkka
kirjastosta

14. heinäkuuta 2014

John Green: The Fault in Our Stars

Tätä kirjaa on ylistetty niin valtavasti, että tietysti se on ollut myös minun lukulistallani, vaikkakaan ei aivan kärkipäässä. Suomennoksessa oli kirjastossa niin pitkät varausjonot, että päätin jaksavani odotella vielä vähän aikaa kirjan lukemista. Sitten tulikin kirjoista ja siinä samalla juuri tästä puhetta kesätyökaverin kanssa ja hän mukavasti lainasikin minulle kirjan englanninkielisenä pokkarina. Olihan se sitten heti luettava.

Hazel ja Augustus tapaavat syöpäsairaiden tukiryhmässä. Hazel sairastaa parantumatonta syöpää, Augustus on jo onnistunut selättämään luusyövän, vaikka menettikin sille toisen jalkansa. Vaikka parantumaton sairaus ja kuolema häälyvätkin jatkuvasti suhteen taustalla, Hazel ja Augustus rakastuvat palavasti ja peruuttamattomasti.

Odotin, että The Fault in Our Stars olisi ollut sellainen kirja, joka saa minunkin silmänurkat kostumaan, vaikka en kovin usein kirjoja lukiessa itkekään. Tarina oli kyllä koskettava, mutta loppujen lopuksi yhtään kyyneltä ei näkynyt. Olen joko niin kovasydäminen, että edes tämä ei itketä tai sitten vain osasin jo aavistella, että eihän tällainen tarina voi mitenkään päättyä niin, että kaikki eläisivät trallatellen onnellisina.

Erityisesti pidin kirjassa siitä, että vaikka sen aihe onkin vakava ja surullinen, ei tarina alusta loppuun ollut masentunutta itkuvirttä syövästä ja kuolemasta. Hazel ja Augustus osaavat jopa vitsailla asiasta. Pidinkin kovasti Hazelista ja Augustuksesta, jotka olivat söpöjä ja sympaattisia.

The Fault in Our Stars oli mieleenpainuva ja koskettava, mutta onneksi huumorilla maustettu, lukukokemus. Kirja on saanut erittäin paljon suitsutusta, mutta omalla kohdallani tämä ei ehkä ollut sellainen, että ylistäisin kirjan maasta taivaisiin. Pidin kyllä kirjasta, mutta kirjan lopetettuani tämä tuntui enemmän yhdeltä kirjalta muiden joukossa kuin uudelta suosikiltani. Siitä huolimatta voin kirjaa suositella jos joku vielä miettii kannattaisiko tähän tarttua.

Tämä oli ensimmäinen lukemani John Greenin kirja, mutta kirjailijan tyyli vetosi minuun valtavasti, joten eiköhän lukulistalleni eksy muutakin Greenin tuotantoa. Vähän olen jo katsonut, että mitä kirjailijalta lukisi seuraavaksi, mutta en ole vielä osannut päättää, että mihin Greeniin tartun seuraavaksi.

The Fault in Our Stars on väännetty myös valkokankaalle ja elokuva sai ensi-iltansa Suomessa viime viikolla. Ehkäpä käynkin katsomassa myös elokuvankin, sillä kovasti kiinnostaa miten kirja on onnistuttu muuttamaan elokuvaksi. Harmi, että pääosanäyttelijät eivät vastaa kuvitelmiani Hazelista ja Augustuksesta, mutta ehkä pelkästään tuon takia ei kannata jättää elokuvaa näkemättä.

-----
Penguin Books 2012, 301 s.
kaverilta lainattu

11. heinäkuuta 2014

Gillian Flynn: Paha paikka

Viime kesänä lukemani Kiltti tyttö oli valtavasti blogeissa esillä ja päätyi oikeastaan sen takia minunkin lukupinooni. Gillian Flynnin ensimmäinen suomennettu teos oli mielestäni epäuskottava suurimmassa osassa juonenkäänteitään ja päähenkilötkin yksinkertaisesti ärsyttäviä. Voi siis suoraan sanoa, että Kiltti tyttö ei minun kohdallani toiminut juuri ollenkaan. Sen takia suhtauduin pienellä varauksella seuraavaan Flynn - suomennokseen, joka on siis tietenkin tämä Paha paikka. Päätin kuitenkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden.

Libby Day oli 7-vuotias kun hänen äitinsä ja kaksi siskoaan murhattiin. Isoveli Ben tuomittiin murhista elinkautiseen, suurelta osin juuri Libbyn epämääräisen todistuksen takia. 25 vuotta myöhemmin Libby on kuluttanut melkein koko hyväntekeväisyysrahastonsa ja rahapulassaan tutustuu ratkaisemattomista murhista kiinnostuneeseen Kill Clubiin. Klubilaiset uskovat Benin syyttömyyteen ja haluavat Libbyn etsivän oikean murhaajan. Murhapäivän tapahtumat aukenevat vähitellen Libbylle ja samalla järkyttävä totuuskin paljastuu.

Viimeistään luettuani tämän kävi erittäin selväksi, että ehkä Flynnin kirjoja ei ole minulle tarkoitettu. Paha paikka osoittautui aivan yhtä tympeäksi lukukokemukseksi kuin Kiltti tyttökin oli. Jo heti ensimmäisistä sivuista lähtien lukeminen tuntui takkuavan ja vaikka yleensä luenkin aika nopeasti melkein kirjan kuin kirjan, tämän kohdalla oli välillä tunne, että en ole päässyt yhtään eteenpäin. Jäin suuresti kaipaamaan sitä tunnetta, että on vain pakko lukea eteenpäin, eikä halua päästää kirjaa käsistään.
  
En tiedä mikä näissä Flynnin kirjojen henkilöissä on vikana, koska en oikeastaan ole tykännyt yhdestäkään niistä. En Kiltissä tytössä, enkä tässä. Libbyn ärsyttävyyden voi ehkä ymmärtää koettujen traumojen perusteella, mutta  lähes poikkeuksetta kaikki muutkin Pahan paikan henkilöt olivat rasittavia ja vastenmielisiä, etenkin inhottava Diondra.

Loppuratkaisu onnistui ehkä vähän yllättämään, mutta samalla se tuntui hieman kaukaa haetulta ja epäuskottavalta. Paha paikka ei ollut minun makuuni, mutta jos tykkäsi edellisestä Flynnin kirjasta, varmaan tämäkin toimii.

Flynniltä on suomentamatta vielä esikoisteos Sharp Objects. Jos tuo jossain vaiheessa ilmestyy suomeksikin, jaksan tuskin enää antaa kirjailijalle kolmatta mahdollisuutta hurmata minut. Flynnin teoksista Paha paikka ja Kiltti tyttö ovat saamassa myös elokuvaversiot, jotka molemmat ilmestyvät jo tänä syksynä. Lukukokemuksien perusteella elokuvien katsominen ei juurikaan kiinnosta.

------
Alkuteos: Dark places
WSOY 2014, 381 s.
Suom. Maria Lyytinen
kirjastosta

7. heinäkuuta 2014

E. Lee & C. Quinn: Storm Warning

Otin riskin Storm Warningin kanssa ja hankin sen omaksi lyhyen esittelyn ja parin varovasti silmäillyn Goodreads arvostelun houkuttelemana. Luin tämän oikeastaan jo jokin aika sitten, mutta tästä kirjoitteleminen on venynyt kesäkiireiden ja yleisen laiskottelun takia. 

Hope's Grove ja Summit Bluffs ovat kaksi täysin erilaista asuinaluetta. Hope's Grove on pieni maalaiskaupunki, jossa hiekkatietä reunustavat pellot kun taas Summit Bluffs on rikkaiden esikaupunkialue, jossa nurmikot ovat täydellisesti hoidettua ja talot melkein palatseja. Kesä muuttuu hetkessä kiinnostavammaksi kun Hope's Groven kasvattien Kylen, Ella Janen ja Cooperin sekä Summit Bluffsissa asuvien Haydenin ja Camin polut kohtaavat. Rajun myrskyn noustessa nuorten elämät muuttuvat peruuttamattomasti.

Storm Warning oli erittäin positiivinen yllätys, jota en pystynyt päästämään käsistäni muuten kuin pakotettuna. Ilman turhia keskeytyksiä olisin varmasti lukenut tämän yhdeltä istumalta, eikä muutenkaan hieman yli 200 sivuisen kirjan lukemiseen kauan mennyt.

Storm Warning on hieno ja hyvin kirjoitettu teinien kasvutarina, jossa jokainen viidestä päähenkilöstä pääsee vuorollaan ääneen. Lee ja Quinn ovat kirjoittaneet hahmoistaan juuri sopivan rosoisia, mikä tuo tarinaan mukavasti aitoutta ja särmää. Oli mukavaa lukea pitkästä aikaa realistisempaa nuortenkirjaa, joka ei ollut dystopia tai sisältänyt mitään oikeasta maailmasta poikkeavaa. Pidin tästä ehkä senkin takia niin paljon, koska kirjasta muistui mieleen Dawson's Creek ja pari muuta tv-sarjaa, joita rakastin ollessani itse teini-iässä.

Kirjan lopussa hämmennyin suuresti, sillä Storm Warning loppui niin jännittävään ja samalla järkyttävään cliffhangeriin, että tarinaan haluaisi lisää jatkoa, että tietäisi miten kaikessa tulee käymään. Jos en jo aikaisemmin ollut varmistunut siitä, että tätä sarjaa ehdottomasti haluan lukea enemmänkin, loppuratkaisu sinetöi asian.

Jatkoa Storm Warningille ja Broken Heartland - sarjalle on tulossa. Kirjan lopussa lupailtiin, että seuraava osa, Path of Destruction, ilmestyisi keväällä 2014, mutta sarjan Facebook - sivujen mukaan ilmestyminen on venähtänyt. Kovasti kuitenkin lupailtiin, että jatkoa on kyllä tulossa. Toivottavasti pian!

------
2013, 202 s.
oma ostos

29. kesäkuuta 2014

Janet Evanovich: Kahta kovemmin

Siinä vierähtikin sitten vähän pidempi tovi kun sain luettua toisen osan Janet Evanovichin Stephanie Plum - sarjasta. Sen ensimmäisen, Ensin rahat, luin lokakuussa 2012 ja jo silloin tarkoituksena oli jatkaa sarjaa melkein samantien, mutta jotenkin jatko vain aina jäi lukematta. Tämä kirja ehti olla minulla lainassa varmaankin puolenkymmentä kertaa, mutta aina palautin sen lukemattomana. Paitsi nyt! Kesän uutuuksia odotellessani kaipasin jotain luettavaa ja Kahta kovemmin sopi siihen loistavasti.

Stephanie Plum onnistui keinottelemaan itsensä palkkionmetsästäjäksi serkkunsa firmaan. Helpolta vaikuttava työkeikka paljastuukin roimasti vaikeammaksi, minkä lisäksi Stephanien auto varastetaan ja lisätulojen houkuttelemana Stephanie ottaa vastuulleen löytää 24 varastettua ruumisarkkua. Lisäksi Stephanien polut risteävät melkein joka käänteessä Joe Morellin kanssa, mistä ei välttämättä hyvää seuraa. 

Kahta kovemmin oli ihan mukavaa luettavaa, vaikka välillä tuntuikin etenevän hieman jähmeästi ja muutamassa kohdassa mietin jättäisinkö kirjan kesken, koska tarina ei vaikuttanut niin viihdyttävältä kuin Ensin rahat oli. Mutta jotenkin Evanovich sai minut kuitenkin jatkamaan ja lopulta Kahta kovemmin ei ollutkaan niin kehno lukukokemus kuin jossain vaiheessa vaikutti.

Kirjan ehdottomasti parhainta ja hauskinta antia oli loistava isoäiti Mazur, joka sai hyväntahtoisilla toilailuillaan ja sutkautuksillaan hymyn huulille. Isoäiti Mazur jätti varjoonsa myös päätähti Stephanien, joka tässäkin osassa oli mukavan omapäinen ja räväkkä, eikä onneksi niin typerä kuin välillä edellisessä kirjassa.

Tämä sarja ei kuulu niihin kirjasarjoihin, joita lukisin erityisen ahkerasti, mutta ehkä Evanovichin kirjat voisivat olla juuri sopivaa kesäluettavaa. Ehkä sarjan kolmaskin osa, Kolmas kovanokka, tulee siis kesän aikana luettua jos aikaa riittää kiinnostavimmilta kirjoilta ja etenkin muutamalta kovasti odottamaltani uutuuskirjalta. Kesätyöt ja jalkapallon MM-kisat syövät tällä hetkellä niin paljon aikaa, että toistaiseksi on melko hiljaista lukurintamalla, mutta onhan kesää vielä pitkään jäljellä!

-----
Alkuteos: Two for the dough
WSOY 2009, 330 s.
Suom. Hanna Tarkka
kirjastosta

18. kesäkuuta 2014

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Joulukuussa luin Ursula Poznanskin edellisen suomennetun teoksen Vii5i ja uskallan vieläkin väittää, että se oli yksi parhaista lukemistani dekkareista. Poznanski oli onnistunut kirjoittamaan jännittävän ja mielenkiintoisen tarinan geokätköilyn ympärille. Koska Vii5i oli niin loistava lukukokemus, päädyin varailemaan ja lukemaan myös Sokeat linnut.

Leirintäalueelta löydetään kaksi ruumista: ammuttu mies ja kuristettu nainen. Murhatuilla ei vaikuta olevan mitään yhdistävää tekijää tai yhteistä. Sitten Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary saa selville, että molemmat kuuluivat samaan Facebookin runoryhmään. Harmittomalta vaikuttavassa ryhmässä jäsenet jakavat muille runoja ja niihin yhdistettyjä valokuvia. Kun seuraava ryhmän jäsen kuolee, Beatricen on sukellettava syvemmälle sosiaalisen median kiemuroihin.

Toivoin, että Sokeat linnut olisi ollut yhtä loistava tai ainakin melkein kuin edellinen Poznanskin teos, mutta valitettavasti tämä oli ainoastaan ihan hyvä, eikä yltänyt lähellekään loistavaa. Tarina ei tuntunut hetkeäkään todella vetävältä tai kiinnostavalta, mutta jaksoin toivoa vielä loppuun asti, että jossain kohdassa tapahtuisi kunnon käänne parempaan.

Facebookin runoryhmän jäsenten kommentit ja yleensäkin sosiaalinen media ovat vahvasti mukana kirjassa ja etenkin noita kommentteja on käytetty kiinnostavasti osana tarinaa. En kuitenkaan koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut somesta tai ollut Facebookin aktiivikäyttäjä, joten ehkä senkään takia Sokeat linnut ei minun kohdallani oikein toiminut.

Vaikka Sokeat linnut ei minua onnistunutkaan hurmaamaan, missään vaiheessa ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt tämän kesken. Poznanski kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti ja viihdyttävästi, että kirjan luki mielellään jo senkin takia, vaikka juoni ei vakuuttanutkaan.

-------
Alkuteos: Blinde Vögel
Atena 214, 425 s.
Suom. Anne Mäkelä
kirjastosta

9. kesäkuuta 2014

Tahereh Mafi: Shatter Me

Goodreadsista löytyi tämäkin ja kirjailijaan pelkkänä nimenä törmäsin jo aiemmin etsiessäni löytyisikö Random Riggsin kolmannesta kirjasta netistä mitään tietoa (Tahereh Mafi on Riggsin puoliso). Esittelyn luettuani tiesin, että Shatter Me oli pakko saada luettavaksi. Kirjastosta tätä ei tietenkään löytynyt (niin kuin ei montaa muutakaan kiinnostavaa teosta), joten omaan hyllyynhän se oli sitten hankittava.

Julietten kosketus tappaa. Yhteiskunnalle vaarallisena hänet on unohdettu virumaan selliinsä karussa laitoksessa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Sitten Juliette saa sellikaverikseen Adamin, joka mullistaa tytön yksinäisyyden. Laitoksen ulkopuolella yhteiskunta on romahduksen partaalla, mutta yksi taho lupaa muuttaa kaiken. Sama taho haluaa hyötyä Julietten erikoisesta kyvystä ja käyttää tyttöä omiin julmiin tarkoituksiinsa. Juliette voi joko alistua muiden tahtoon tai päättää itse kohtalostaan.

Pidin pidin pidin tästä kirjasta aivan valtavasti! Jo lähtökohdiltaan Shatter Me oli erittäin kiinnostava, toteutukseltaan suorastaan loistava. Tarina kulki eteenpäin sujuvasti ja jälleen kerran kävi niin, että halusin vain lukea ja lukea eteenpäin aina uuden luvun toisen perään. Lopussa tarina lässähti melko pahasti, eikä loppu luonut kunnon jännitystä ja kiinnostusta seuraavaan osaan, mutta siitä huolimatta eiköhän tuo jatkokin tule luettua.

Tietysti tässä oli myös romanssi, josta huomasin yllättäen pitäväni oikein kovasti. Kirjojen rakkaus on aina elämää suurempaa, mutta silti en hirveästi yleensä innostu siirappisista rakkaustarinoista. Tässä se kuitenkin toimii ja on kirjoitettu erittäin kauniisti. Juliette ja Adam olivat ihania, mutta myös Warner kaikessa pakkomielteisyydessään oli kiinnostava.

Mafi kirjoittaa erittäin kauniisti, tunteikkaasti ja omalaatuisesti. Tarina sisältää muun muassa sanojen toistoa ja yliviivauksia, minkä lisäksi teksti pursuilee kielikuvia. Niistä kaikkein runollisimmat ihmetyttivät ja muutenkin tällainen kieli ei ehkä kaikkien mieleen, mutta itse kyllä tykkäsin hirvittävästi Mafin tyylistä. Runollisuutensa takia Shatter Me oli ajoittain hidasta luettavaa, mutta se ei vähentänyt ollenkaan lukunautintoa.

Kirjalle on pakko antaa vielä lisää suitsutusta. Tässä osassa ja sarjan muissa kirjoissa on uskomattoman kauniit kannet. Näitä kelpaa katsella lukiessa ja kirjahyllyssäkin! 

Shatter Me on trilogian ensimmäinen osa. Toinen, Unravel Me, julkaistiin 2013 ja päätösosa, Ignite Me, tämän vuoden helmikuussa. Lisäksi Mafi on kirjoittanut trilogian osien väliin sijoittuvia tarinoita, jotka täydentävät tarinaa. Kirjan elokuvaoikeudetkin on jo ostettu eli tämän uskaltaa ehkä varovaisesti odottaa joskus näkevänsä valkokankaallakin.

------
Harper Collins 2012, 338 s.
oma ostos