21. toukokuuta 2012

Simon Lelic: Laitos

Simon Lelicin Laitos - romaani ehti jo muutaman kerran lipsahtaa käsistäni kirjastossa ja päätyä muiden matkaan, mutta onneksi onni suosi vihdoinkin ja kirjan sain itselleni lainattua. Vaikka olinkin jo jonkin aikaa halunnut kirjan lukea, ei se kuitenkaan kuulunut siihen joukkoon, jotka on pakko saada käsiinsä mahdollisimman nopeasti ja luettua samantien. Jaksoin siis odotella vähän pidempään, että pääsin tätä lukemaan.

Hammaslääkäri Arthur Priestley pidätetään täysin yllättäen. Hänet kuljetetaan useiden muiden pidätettyjen kanssa salaperäiseen laitokseen, jonne hämärien kansallisten turvallisuussäännösten perusteella pidätetyt miehet ja naiset kuljetetaan. Arthurin katoamisen jälkeen hänen vaimonsa Julia haluaa selvittää miehensä katoamisen ja turvautuu liberaalin verkkolehden toimittajan Tom Clarken apuun. Kaikki laitokseen ja pidätyksiin liittyvä yritetään pitää salassa paitsi Julialta ja Tomilta myös kaikilta muiltakin. Julia ei kuitenkaan aio luovuttaa, vaan haluaa saada miehensä vapaaksi.

Tällä kirjalla olisi ideansa puolesta kaikki mahdollisuudet olla suorastaan loistava teos. Ajatus yhteiskunnasta, jossa lähes kuka tahansa voidaan pidättää vedoten kansalliseen turvallisuuteen ja sen turvaamiseksi laadittuihin hämäriin säännöksiin, on ahdistava. Loistavista lähtökohdista huolimatta Laitos ei omasta mielestäni ollut edes keskivertoa parempi kirja, vaan hyvät alkuasetelmat haaskataan melkein kokonaan. Liikaa tärkeitä asioita jätetään kertomatta ilmeisesti, että lukija voisi itse vetää omat johtopäätöksensä, mutta sellaisessakin tilanteessa olisi hyvä, jos paljastettaisiin edes hiukan enemmän.

Kirjan hahmot eivät ole mitenkään erityisen kiinnostavia tai moniulotteisia. Ehkä siksi, että hahmoista ei juurikaan paljasteta mitään syvällisempää, mikä saisi lukijan oikeasti kiinnostumaan kirjan henkilöistä. Omasta mielestäni ainoa vähänkään kiinnostava hahmo on laitoksen johtaja Graves, joka ei hyväksy kaikkea laitoksessa tapahtuvaa ja kamppailee moraalisten ongelmien kanssa. Hahmon kohtalo tuntuu jotenkin hätäiseltä ratkaisulta.

Laitos oli vielä kaiken muun lisäksi joiltain osin ärsyttävän ennalta-arvattava. En myöskään pitänyt kirjan lopusta ja loppuratkaisu sai vähän hämmentyneeksi, koska tarinan olisi voinut lopettaa niin monilla muillakin paremmilla tavoilla. Nyt kaikki jäi hiukan liian avoimeksi ja jälleen kerran lukijan itsensä täydennettäväksi.

Puutteistaan huolimatta Laitos ei ole täysin huono ja lukukelvoton tekele, vaan siinä on hieno idea ja Lelic myös kirjoittaa suht sujuvasti, vaikka itse tarinassa onkin ongelmia. Niistä ongelmista huolimatta ainakin minä pysyin kirjan otteessa hyvin ja luin tämän loppuun aika nopeastikin aivan siitä syystä, että halusin tietää miten tarina tulee loppumaan. Olen todella huono lopettamaan kirjoja kesken ja kirjan pitää olla todella todella huono, että päättäisin olla lukematta sitä loppuun. Laitos ei sellainen ollut, joten urheasti jatkoin eteenpäin, vaikka moni asia tätä kirjaa lukiessa häiritsikin. Saatan suhtautua tähän kirjaan vähän liian kriittisesti ja joku muu varmaankin löytää siitä enemmän hyvää kuin itse löysin. Eli jos yhtään kiinnostaa, kannattaa lukea ja muodostaa oman mielipiteensä tästä aavistuksen dystopisesta romaanista.

-------
Alkuteos: The Facility
Like 2012, 355 s.
Suom. Terhi Kuusisto 
kirjastosta

18. toukokuuta 2012

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren: Piiri

Tämän kirjan kohdalla ei ole mitään sen erikoisempaa tarinaa, miten päädyin valitsemaan juuri tämän kirjastosta. Piiri vietteli minut nappaamaan itsensä mukaan erittäin onnistuneella takakansitekstillä, joka loistavasti onnistui kertomaan tarinasta juuri niin vähän, että lukija jo siinä vaiheessa koukuttuu.

Elgelsfors on rähjäinen kaupunkipahanen Ruotsissa. Syyslukukauden alkaessa eräs kaupungin lukion oppilaista löydetään kuolleena koulun vessasta. Tapausta pidetään itsemurhana, mutta jotkut tietävät totuuden, että kuolemantapaus ei ole niin itsestään selvä kuin miltä näyttää. Eräänä yönä kuusi lukiolaistyttöä löytää itsensä hylätystä puistosta. Heillä ei ole mitään yhteistä, mutta jokin maaginen voima on saanut tytöt tulemaan juuri silloin verenpunaisen kuun loistaessa puistoon. Tytöt saavat selville, että eivät ole aivan tavallisia lukiolaisia. Heillä on edessään tärkeä tehtävä, sillä paha on saapunut Engelsforsiin. Erilaisuuksistaan huolimatta tyttöjen on pidettävä yhtä, sillä he eivät selviä hengissä ilman toisiaan.

Piiri sijoittuu skandinaaviseen koulumaailmaan, mihin sijoittuvia fantasiakirjoja en muista lukeneeni ennen tätä. Vaikka ollaankin Ruotsissa, mukana on useita viittauksia myös Suomeen, sillä muutamalla hahmolla on sukujuuria meidänkin maamme puolella.

Kirjan päähenkilöt - valitut tytöt Ida, Minoo, Anna-Karin, Linnéa, Vanessa ja Rebecka - ovat kaikki aivan erilaisia, eikä heillä ole juuri mitään yhteistä. Jokainen heistä on mielenkiintoinen persoona, joilla on enemmän ongelmia kuin päällepäin näyttää. Monesta päähenkilöstä huolimatta tarina pysyy kasassa hyvin, eikä tarinaa viedä eteenpäin vain yhdestä näkökulmasta, vaan jokainen tyttö tuo oman lisänsä kertomukseen.

Piiri on hyvin kirjoitettua, sujuvaa fantasiaa. Tarinassa on mukana juuri sopivasti yllätyksiä, jotka pitävät lukuintoa yllä ja vievät tarinaa uusille raiteille. Muutama juonenkäänne onnistui ainakin minut yllättämään todella hyvin, joten ennalta-arvattava tämä kirja ei ainakaan minulle ollut. Reilun 500 sivun kirjaan mahtuu paljon tapahtumia ja ehkä joiltain kohdin kirjaa olisi voinut vähän tiivistää. Muutamassa kohdin tarina ei kulje eteenpäin niin hyvin kuin olisi toivonut, mutta tietysti mukana pitää olla tasaisempiakin kohtia, eikä pelkkää jännittävää actionhurjastelua.

Luin kirjan todella nopeasti, koska tämänkin kohdalla kävi niin, että sitä ei voinut laskea käsistä. Monesti tuli sellainen "vielä tämä sivu" - fiilis, mikä itselläni tarkoittaa ehdottomasti hyvää kirjaa. Huonoja kirjoja on niin takkuista lukea kun taas hyvissä kirjoissa iso sivumääräkään ei haittaa, vaan ne porhaltaa läpi erittäin nopeasti. Piiri oli juuri sellainen, että kirja piti otteessaan hyvin ja tiukasti. Erittäin hyvä ja kiinnostava fantasiakirja. Piiri on trilogian ensimmäinen osa ja jään innolla odottamaan jatkoa.

------
Alkuteos: Cirkeln
Basam Books 2012, 574 s.
Suom. Riie Heikkilä 
kirjastosta

15. toukokuuta 2012

James Franco: Palo Alto

James Franco on tullut tutuksi etenkin näyttelijänä (mm. ihana Freaks and Geeks tv-sarja sekä elokuvat Milk ja 127 tuntia), mutta hän on myös opiskellut luovaa kirjoittamista Columbia Universityssä. Palo Alto on Francon esikoisteos, mutta aiemmin Francon kirjoituksia on julkaistu muutamissa lehdissä ennen novellikokoelman kirjoittamista.

Palo Alto on kokoelma kaunistelemattomia novelleja yhdysvaltalaisesta esikaupungista, jossa pätevät kaupunkiviidakon lait nuorison keskuudessa. Nuorten ei tarvitse selitellä tekojaan, vaan he tekevät mitä haluavat ja elävät täysillä, karuissakin hetkissä.

Kirjan novellit ovat todellakin kaunistelemattomia ja tylyjä, eikä pieniä ja isoja rosoja ole yritetty tasoitella, vaan kaikki esitetään aivan niin tylysti kuin asiat oikeasti ovat. Nuoruus voi olla synkkää aikaa, jolloin itseään tulee etsittyä sellaisillakin tavoilla, jotka eivät ehkä ole itselleen hyväksi. Huumeet, seksi ja laittomuudet kuuluvat olennaisena osana Palo Alton henkilöiden elämään. Franco käsittelee esikoisteoksessaan noita kaikkia rohkeasti ja häpeilemättömästi.

Ajatukseni Palo Altosta ovat erittäin ristiriitaiset. Toisaalta pidin Francon tavasta tylyttää sumeilematta ja kirjoittaa erittäin suorasti joistain asioista. Toisaalta sen sijaan joissain novelleissa juuri tuo suoruus ja häpeilemättömyys alkoivat suorastaan ärsyttää. Aivan kaikkea kun ei ehkä tarvitsisi niin suorasti ja totuudenmukaisesti kertoa. Lisäksi välillä tuntui kuin Franco toistaisi itseään vähän liian usein ja muutaman kerran tuli tunne, että lukee samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan.

Kokonaisuutena Palo Alto oli ainakin aivan uusi lukukokemus minulle, koska harvemmin tulee luettua tämän tyyppisiä novelleja. Muutamasta kauneusvirheestä huolimatta Franco kirjoittaa sujuvasti ja omaperäisesti. Palo Alton novellit ovat tavallisuudesta poikkeavaa, harvinaisen röyhkeää nuorison elämän kuvailua.

------
Alkuteos: Palo Alto: Stories
Schildts & Söderströms 2012, 207 s.
Suom.  Jaakko Kankaanpää
kirjastosta

13. toukokuuta 2012

Lauren Oliver: Delirium - rakkaus on harhaa

En oikeastaan etsimällä etsi kirjastosta näitä tulevaisuuteen sijoittuvia, mutta jotenkin viime aikoina on tullut napattua mukaan useampikin dystopinen romaani. Lauren Oliverin Delirium - rakkaus on harhaa kuuluu nimenomaan tähän joukkoon. Sen idea rakkaudesta tappavana ja ei-toivottuna sairautena oli niin kutkuttava, että pakkohan kirja oli heti päästä lukemaan.

Tulevaisuudessa kaikista vakavin ja tappavin sairaus on rakkaus - amor deliria nervosa - jonka leviäminen pyritään ehkäisemään kaikille täysi-ikäisille tehtävällä kirurgisella toimenpiteellä, parannuksella. 17-vuotias Lenalla parantumiseen on aikaa 95 päivää, eikä tyttö jaksaisi enää odottaa. Hän on nähnyt sairastumisen vaikutukset äitiinsä ja haluaa välttyä samalta kohtalolta. Kun tyttö tutustuu kapinahenkiseen Alexiin hänen sokea uskonsa yhteiskuntaa kohtaan alkaa rakoilla. Parannuksen ollessa yhä lähempänä ja Lenan tunteiden Alexia kohtaan kasvaessa, hänen on mietittävä millaisen tulevaisuuden hän oikeastaan haluaa. Uskaltaako Lena kapinoida yhteiskuntaa vastaan voidakseen olla Alexin kanssa?

Kaikkein kiehtovinta tässä kirjassa oli maailma, jossa rakkautta pidetään sairautena, joka pitää parantaa ja poistaa ihmisistä. Kansalaisista tehdään mahdollisimman tasaisia ja tunteettomiakin, jolloin asiat ovat mukamas paremmin ja yhteiskunta on helpommin hallittavissa. En usko, että tulevaisuudessa oikeasti tulisi mitään tällaista olemaan, mutta ajatus on pysäyttävä.

 Kirjan alkupuolella päähenkilö Lena oli mielestäni hiukan ärsyttävä ja vähän liiankin tunnollisesti yhteiskunnan lakeja ja sääntöjä seuraava likka, mutta niin kai tällaisiin tarinoihin vähän kuuluu, että ensin totellaan ja sitten tajutaan ryhtyä kapinoimaan kun silmät saadaan aukaistuksi näkemään ne epäkohdat, joita ei ennen ole huomannut tai tajunnut huomata. Alex oli juuri sopivan salaperäinen, että lukija haluaa yhdessä Lenan kanssa tietää mysteeripojasta koko ajan enemmän.

Mukava lisä lukukokemukseen oli kirjan loppu, jota en todellakaan osannut odottaa. Trilogiaan on tulossa suomennettuna jatkoa vielä tämän vuoden puolella ja on jännittävää nähdä mihin suuntaan tarina lähtee menemään kun tämän osan loppu oli niin odottamaton. Olin jo kuvitellut mielessäni mitä viimeisillä sivuilla tulee tapahtumaan, mutta lopetus yllättikin positiivisesti. Hienoa, että joskus näinkin päin.

Eräs kirjassa ajoittain esille noussut häiritsevä tuntemus oli, että olen lukenut jotain tällaista melkein samanlaista joskus ennenkin. Jotkut jutut olivat hiukan liian samanlaisia (esimerkiksi kullekin juuri sopivan parin valitseminen päättäjien toimesta) kuin jo jokin aika sitten lukemassani Ally Condien Tarkoitettu - kirjassa, joka Delirium - rakkaus on harhaa tavoin aloittaa futuristiseen maailmaan sijoittuvan trilogian. Samankaltaisuudet olivat välillä niin häiritseviä, että niiden pohtiminen vähensi huomattavasti lukuinnostusta. Varmaankin täyttä sattumaa nämä samankaltaisuudet, mutta eivät kuitenkaan niin vähäpätöisiä, että olisivat jääneet täysin huomaamatta.

------
Alkuteos: Delirium
WSOY 2011, 351 s.
Suom. Marja Helanen-Ahtola
kirjastosta

11. toukokuuta 2012

Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Yö ikuinen

Tätä on odotettu! Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus - trilogia imaisi minut mukaansa heti ensimmäisestä osasta lähtien. Kakkososan jälkeen jäin jännityksellä odottamaan trilogian päätösosaa ja nyt pieneltä ikuisuudelta tuntunut odotus palkittiin. Yö ikuinen on hieno päätös upealle ja koukuttavalle trilogialle.

On kulunut kaksi vuotta siitä kun vampyyrit valtasivat maailman ja tekivät ihmisistä palvelijoitaan. Lukuisten ydinräjähdysten jälkeen maapallo on muuttunut synkäksi paikaksi, jossa päivänvaloa riittä vain muutaman tunnin ajan. Muuten maailma on pimeä, juuri niin kuin vampyyrit haluavat. Vaikka taistelu vampyyreitä vastaan tuntuu mahdottomalta, jotkut eivät ole luopuneet toivosta. Ephraim Goodweather, Nora Martinez, Vasili Fet ja Augustin Elizalde jatkavat taistelua vampyyreitä vastaan. He punovat riskialttiin suunnitelman maailman pelastamiseksi ja vampyyrien tuhoamiseksi. Vampyyrien johtaja Mestari on kuitenkin liian viisas ja taitava synnyttämään eripuraa, että nelikolla on edessään enemmän vastoinkäymisiä kuin koskaan ennen. Onnistuvatko he tehtävässään ja saavat maapallon pelastettua vampyyrien ylivallalta?

Yö ikuinen kuten kaksi edellistä trilogian osaa (Vitsaus ja Lankeemus) eivät ole perinteisiä vampyyrikirjoja. Vitsaus - trilogian maailmassa vampyyrit - strigoit - ovat kaikkea muuta kuin hyvännäköisiä verenimijöitä. Ne ovat erittäin deltoromaisia otuksia, joissa ei ole mitään inhimillistä tai hyvää. Vampyyrit kyllä näissäkin kirjoissa käyttävät verta ravintonaan, mutta vampirismin tarttumistapa muistuttaa enemmän jonkinlaista virusta kuin perinteistä muuttamiskaavaa ja vampyyrien olemus on todella karu. Perinteiset terävät kulmahampaat ainakin puuttuvat. Juuri tuo erittäin omaperäinen tulkinta vampyyrimytologiasta herätti kiinnostukseni ensimmäisen osan kohdalla. Vampyyreiden kun pitäisi herättää oikeasti pelkoa, mikä näissä kirjoissa kyllä onnistuu.

Kirjojen päähenkilöt ovat aidosti inhimillisiä, jotka eivät selviä vastoinkäymisistä ilman naarmuja ja kolhuja, vaan kirjassa jokaista päänelikosta viedään välillä kuin viimeistä päivää. Kunnon rymistelyä riittää aina viimeisille sivuille asti kun nelikko yrittää selvitä vampyyreitä kuhisevasta maailmasta ja pelastaa samalla ne harvat jäljellä olevat ihmiset.

Yö ikuinen punoo hienosti yhteen aiemmissa osissa kerrotut asiat ja kertoo vielä roimasti lisääkin. Todellakaan kaikkea ei edellisissä osissa kerrottu kirjojen maailman vampyyreistä vaan jotain on jätetty ovelasti myös tähän osaan kerrottavaksi. Jotkut kerrotut asiat vampyyreistä olivat ehkä hiukan liian raamatullisia omaan makuuni, mutta sopivat kyllä tarinaan loistavasti.

Olisi niin paljon muutakin sanottavaa tästä kirjasta, mutta en halua liikaa spoilata niitä, jotka eivät vielä ole ehtineet tätä kirjaa lukea, mutta ovat muuten tutustuneet trilogiaan. Sanottakoon, että luvassa on rankkaa menoa ja jännittäviä juonenkäänteitä.

Trilogian päätösosa on erinomaisesti kirjoitettu kirja, joka koukuttaa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tätä oli pakko ahmia kerralla oikein kunnolla, koska juoni todellakin imaisee mukaansa. Yö ikuinen lopettaa hienosti jännittävän trilogian, eikä tarvinnut ollenkaan surkutella niin lopetusta kuin muutakaan kirjan sisältöä. Hyytävän jännittävä ja sopivasti pelottava teos höystettynä vielä vampyyreillä, tykkään. 

------
Alkuteos: The Night Eternal
 Tammi 2012, 440 s.
Suom. Risto Raitio 
kirjastosta

1. toukokuuta 2012

Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita

Suomi ja vampyyrit ovat harvinainen ja outo yhdistelmä. Juuri sen takia kiinnostuinkin tästä kirjasta. Ihanaa saada kunnon vaihtelua vampyyrikirjoihin! Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita on nimensä mukaisesti täynnä vampyyrinovelleja, joissa verenimijät ovat supisuomalaisia ja liikutaan kotimaisissa maisemissa.

Mukana on novelleja niin tutuilta kuin vähän tuntemattomimmiltakin suomalaisilta kirjoittajilta kuten Mika Waltari, Miina Supinen, Johanna Sinisalo ja Leo Anttila. Itselleni muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oikeastaan kaikki kirjoittajat olivat täysin uusia tuttavuuksia. Onneksi kirjan loppuun on älytty laittaa pieni esittely kaikista kirjoittajista, jotta lukijalle mahdollisesti täysin uusista kirjailijoista saa edes vähän lisätietoa.

Vampyyrit kuvataan liian usein nuoriksi ja kauniiksi salonkikelpoisiksi verenimijöiksi, jotka painiskelevat tavallisten ihmisten tavoin ihmissuhdeongelmista, usein juuri ihmisten kanssa. Verenhimossa vampyyrit ovat kaikkea muuta, aidosti verenhimoisia ja eli sellaisia kuin ne alunperin vampyyrikirjallisuudessa luotiin. On kiehtovaa miten monta erilaista tulkintaa vampyyreistä mukaan on saatu. Jokaisella kirjoittajalla on oma tulkintansa vanhoista myyteistä ja monessa novellissa vampyyrit ovat kiehtovan erilaisia kuin mihin itse olen tottunut.

Yhtä selvää suosikkia Verenhimon tarinoista ei noussut esille, mutta tietysti joistain tarinoista pitää enemmän kuin toisista. Johanna Sinisalon Peili ja Asta Lepän Ystäväni Leo kuuluivat omasta mielestäni kirjan tarinoiden parhaimmistoon. Vaikka Mika Waltarin Muumio novellia kutsutaankin kirjan johdannossa suomalaisten vampyyritarinoiden tyylinäytteeksi, oli se mielestäni yksi kirjan tylsimmistä. En Waltarin tuotannon ystävä muutenkaan ole, joten liekö sekin vaikuttanut asiaan.

Jos kaipaa vähän vaihtelua teinivampyyreihin sun muihin, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan. Itse yllätyin iloisesti miten erilaisia kirjan novellit olivat ja miten niissä oli tulkittu suomalaisia vampyyreitä. Vaihtelu virkistää, myös vampyyrikirjoissa.

------
Teos 2011, 385 s.
Toim. Juri Nummelin 
kirjastosta