Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja ja blogissa vielä esittelemätön on tämä Erik Axl Sundin (oikeasti kirjailijakaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) Varistyttö, jota on ehditty kovasti kehua vähän joka puolella. Oma kiinnostukseni trilogian avausta kohtaan heräsi kunnolla vasta kun huomasin tämän sattumalta kirjaston hyllyssä ja kirja lähtikin mukaani.
Metroasemalta löytyy väkivaltaisesti kuollut poika, jonka kuolemaa Jeanette Kihlberg tutkii. Kun toinenkin poika löytyy kuolleena, Jeanette pyytää apua psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta sarjamurhaajan löytämiseksi. Yksi Sofian vastaanoton asiakkaista, Victoria Bergman, askarruttaa Sofiaa enemmän kuin muut hänen vaikeista asiakkaistaan.
Tästä kirjoittamiseen meni pitkään, sillä mietteeni kirjasta olivat heti lukemisen jälkeen ristiriitaiset, eivätkä ne oikein ole selvinneet vieläkään. Varistyttö oli koukuttava, enkä pariin päivään halunnut lukea mitään muuta kuin vain tätä koko ajan eteenpäin. Silti kirjassa oli jotain, minkä vuoksi en pystynyt kirjasta aivan täysillä nauttimaan. Olen hieman hämmentynyt, koska en sen tarkemmin osaa asiaa ilmaista, vaikka olen kirjaa pyöritellyt mielessäni useampaankin otteeseen. Ainakaan Varistyttöä ei voi moittia siitä, että sen unohtaisi samantien kun on päässyt loppuun ja sulkenut kirjankannet.
Varistyttö on kaikkea muuta kuin kevyt kirja. Mukana on koko kirjo ihmismielen kauheimpia ja vastenmielisimpiä puolia, joten tähän kirjaan ei herkemmän lukijan ehkä kannata tarttua. Uskallan väittää, että en herkästi shokeeraudu ja kestän lukea aika paljon synkkiäkin aiheita, mutta pakko myöntää, että Varistyttö oli silti melko ahdistava kokemus. Välillä tuntui, että kirjaan oli tungettu liikaa kaikkea mahdollista ihan vain, että tarina varmasti olisi mahdollisimman inhottava ja ruma.
En pidä Varistytön kansista, eivätkä muidenkaan trilogian osien kannet yhtään sen parempia ole. Vaikka en tuosta rumasta kannesta pidäkään, se kuitenkin käy erinomaisesti kirjan tunnelmaan ja tarinaan.
Varistyttö aloittaa Victoria Bergmanista kertovan trilogian, joka kokonaisuudessaan ilmestyi viime vuoden puolella. En ole vielä oikein saanut päätettyä haluanko lukea seuraavankin osan, Unissakulkijan. Varistytön tarina jäi kyllä niin pahasti kesken ja jännittävään kohtaan, että ehkä jossain vaiheessa on tartuttava kakkososaankin, jos se kirjastossa sopivasti vastaan tulee.
Nyt kun viime vuoden luetut on saatu purettua pois blogijonosta, pääsen vihdoinkin uuden vuoden kimppuun. Bloggaamista odottelee Pierce Brownin erinomainen Red Rising, josta olisin halunnut kirjoitella heti sen luettuani, mutta jotenkin sain pidäteltyä itseäni sen verran, että vanhat pois tieltä ennen kuin uutta tilalle. 2015 alkoi erittäin hyvällä kirjalla ja toivottavasti vuoteen mahtuu muitakin yhtä hienoja lukukokemuksia.
------
Alkuteos: Kråkflickan
Otava 2014, 415 s.
Suom. Kari Koski
kirjastosta
Minäkin olen tässä vähitellen alkanut kallistua siihen suuntaan, että tässä trilogiassa on laskelmoinnin makua.
VastaaPoistaKansi ällötti niin paljon, että liimasin kannessa olevan tytön päälle nalletarroja, jotta ei tarvinnut nähdä tuota kantta. Kansi on kyllä sinänsä tavallaan hienokin ja osuva, mutta tämän tarinan yhteydessä se on kammottava. Ahdistavampi kuin itse teos.
Olisinpa minäkin voinut koristella kansia nalletarroilla! Eivät ehkä kuitenkaan olisi kirjastossa tykänneet kun kirja palautuisi tarroilla koristeltuna. :)
PoistaKoko tirlogian lukeneneena pidän Varistyttöä rankimpana. Ja kun on tämän llukenut, alkaa odottaa vastauksia ja lukee sitten Unissakulkijan, joka on minusta näistä paras.
VastaaPoistaNyt kun näistä on aikaa kulunut, tulee mieleeni, että näistä olisi ihan hyvin voinut tehdä yhden hyvän, tiheän trillerin.
Minä luen paljon rankempaa kuin mitä kestän katsoa, mutta Varistyttö otti kyllä lujille. Kiinnostavaa oli minusta tuo monipersoonaisuus, josta olen lukenut ihan tosielämästäkin. USAssa yksi murhaaja vältti kuolemantuomion, kun hänen lääkärinsä saivat oikeuden vakuuttuneeksi siitä, että 'ääni' käski tehdä ne teot, ja hänen hyvä minänsä, joka olikin tosi kunnollinen perheenisä, hävisi silloin taistelun.
<3
Varistyttö koetteli myös minun rajojani, vaikka kestän aika rankkojakin aiheita käsittelevien kirjojen lukemista. Mutta tämä alkoi ahdistaa. Voisin laittaa tuon Unissakulkijan lukemisen vielä varmempaan harkintaan jos se ei ole aivan niin rankka kuin tämä. En tiedä jaksaisinko lukea läpi toista Varistyttöä...
PoistaMonipersoonaisuus on kyllä kiehtova aihe ja siitä kiinnostaisi lukea lisääkin, ihan ei-fiktiivistä.
Tästä trilogiasta on tullut niin paljon suitsutusta, että kerran meinasin jo siihen tarttua - mutta kanttini ei sittenkään ehkä kestä -olen liian herkkä tällaisille aiheille.
VastaaPoistaKirjojenn kansikuvat muistuttavat hyvin paljon Karl Larssonin tyyliä. Tuolla valinnalla korostetaan ehkä ruotsalaisen idyllin ja näissä kirjoissa esitetyn kuvottavan todellisuuden välistä ristiriitaa...