En yleensä jahkaile kirjastolainojen kanssa, vaan kannan niitä kotiin
isoja pinoja ihan pienestäkin syystä, esimerkiksi pelkästään kansien
perusteella. Vuoden 2011 Finlandia Junior -voittaja Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa ehti kuitenkin sattua silmiini kirjastossa useampaankin kertaan ennen kuin vihdoin päätin, että nyt lainaan ja luen tämän.
Vuonna 1986 räjähtää paitsi Tshernobyl myös 14-vuotiaan Mariian tajunta. Hänen tasapaksu elämänsä muuttuu kun hän tapaa uimarannalla Mimin. Tytöt ystävystyvät, rakastuvat ja rakastavat.
Luin tämän jo jokin aika sitten, mutta bloggaaminen on venähtänyt kun tuntui siltä, että tarvitsen hieman aikaa sulatella mitä mieltä tästä olinkaan.
Kirjan lukijaa puhuttelevaa kerrontaa on kehuttu, mutta minun kohdallani juuri tuo oli se asia, minkä takia en täysin hurmioitunut muuten kyllä kauniista tarinasta. Jo ensimmäisillä sivuilla kirjoitustyyli tuntui oudolta, mutta ajattelin, että siihen kyllä tottuu kun lukee hieman eteenpäin ja tarina vie mukanaan.
Vähän harmittaa, että ei vienyt. Olisin ehkä pitänyt kirjasta vielä enemmän jos tämä olisi kerrottu eri tavalla. Minäkertoja Mariian suulla kuultu omalaatuinen, runollinen ja kommentoiva kerronta tuntui yksinkertaisesti ärsyttävältä. Valoa valoa valoa oli aivan liian tajunnanvirtamainen minun makuuni. Vaikka en kirjan tyylistä pitänytkään, tämä oli silti kaunis, haikea ja surullinenkin tarina tyttöjen välisestä rakkaudesta.
Valoa valoa valoa on ensimmäinen kosketukseni Vilja-Tuulia Huotarisen tuotantoon, jota en ole vielä valmis aivan kokonaan hylkäämään vain siksi, että en juuri tämä kirja ei toiminutkaan. Huotarisen uusin kirja Kimmel oli minulla lainassa kirjastosta, mutta lopulta päädyin palauttamaan sen lukemattomana. Kimmel kuitenkin kiinnostaa, joten sen melko varmasti joskus aion lukea ja antaa Huotariselle uuden yrityksen vakuuttaa minut.
Valoa valoa valoa kuittaa lukuhaasteesta kohdan 9. A book by a female author.Kirjan lukijaa puhuttelevaa kerrontaa on kehuttu, mutta minun kohdallani juuri tuo oli se asia, minkä takia en täysin hurmioitunut muuten kyllä kauniista tarinasta. Jo ensimmäisillä sivuilla kirjoitustyyli tuntui oudolta, mutta ajattelin, että siihen kyllä tottuu kun lukee hieman eteenpäin ja tarina vie mukanaan.
Vähän harmittaa, että ei vienyt. Olisin ehkä pitänyt kirjasta vielä enemmän jos tämä olisi kerrottu eri tavalla. Minäkertoja Mariian suulla kuultu omalaatuinen, runollinen ja kommentoiva kerronta tuntui yksinkertaisesti ärsyttävältä. Valoa valoa valoa oli aivan liian tajunnanvirtamainen minun makuuni. Vaikka en kirjan tyylistä pitänytkään, tämä oli silti kaunis, haikea ja surullinenkin tarina tyttöjen välisestä rakkaudesta.
Valoa valoa valoa on ensimmäinen kosketukseni Vilja-Tuulia Huotarisen tuotantoon, jota en ole vielä valmis aivan kokonaan hylkäämään vain siksi, että en juuri tämä kirja ei toiminutkaan. Huotarisen uusin kirja Kimmel oli minulla lainassa kirjastosta, mutta lopulta päädyin palauttamaan sen lukemattomana. Kimmel kuitenkin kiinnostaa, joten sen melko varmasti joskus aion lukea ja antaa Huotariselle uuden yrityksen vakuuttaa minut.
------
Karisto 2011, 175 s.
kirjastosta
Tämä on hyvin selkeästi kirja, joka joko uppoaa kovaa tai sitten ei juuri ollenkaan. Pisteet persoonallisuudelle ja aiheen rohkealle käsittelylle, vaikka minunkin pitää todistaa, etten ihan saanut aina tajunnanvirrasta kiinni. Olisinko ollut ihastuneempi nuorempana? Mahdollisesti.
VastaaPoistaOlen lukenut monissa eri blogeissa monenlaisia arvosteluita, ja ensin ajattelin, että jos kirjasta pidetään luen sen, jos ei en lue. Nyt kyllä näyttää kuitenkin siltä, että täytyy kokeilla varmaan ihan itse. Saatanpa ehkä olla "oikeaa ikäryhmääkin" :D
VastaaPoistaMinä haluaisin lukea tämän, mutta kieli epäilyttää jo etukäteen. Minä kun en vain osaa lämmetä kikkailevalle tai runolliselle tai muuten kovin erikoiselle kielelle.
VastaaPoista